Tässä tilaisuudessa osoitti itsensä koko se mieltä valtaava juhlallisuus, jota katolisen kirkon menot ovat niin soveliaat aikaan saamaan. Itäisen ikkunan kautta valui lasin kirjavien, kalleitten maalausten kautta puolihämäräksi tehty valo alas pää-alttarille. Sen eteen asetetulla paarilla makasi murhatun miehen ruumis, käsivarret ja kädet ristissä rinnan päällä, sormet ojennettuna ylöspäin, ikään kuin tuo kuollut ruumis itsekin olisi rukoillut sieltä rangaistusta niille, jotka väkivallalla olivat erottaneet kuolemattoman hengen sen murretusta asunnosta.
Aivan paarin vieressä seisoi valtaistuin, jolla Robert kuningas istui, veljensä Albanyn herttua rinnallaan; prinssillä oli alempi istuin, myöskin isänsä rinnalla. Tämä laitos nosti huomiota; sillä koska Albanyn istuin oli melkein samallainen kuin itse kuninkaan, niin oli näin tavoin kruununperillinen, vaikka jo täysi-ikäinen, ikäänkuin alennettu setäänsä alemmaksi kaiken, tähän kokouneen Perth'in kansan nähden. Paari oli niin asetettu, että sen päällä makaava ruumis näkyi useimmille kirkossa läsnä-oleville.
Paarin pääpuolella seisoi ritari Charteris päällekantajana, jalkapuolella nuori Crawford'in kreivi, syytetyn edusmiehenä. Rothsayn herttuan puhdistavainen todistus oli vapauttanut ritari Ramornyn pakosta tulla tänne paarituomion alaiseksi; ja hänen sairautensa antoi hänelle syyn kokonaan pysyä kotona. Hänen palvelijansa sitä vastaan olivat läsnä; heitä oli kahdeksan, yhdeksän miestä, niihin luettuna nekin, jotka, vaikka olivat Ramornyn käskyin alla, oikeastaan olivat prinssin palveluksessa eivätkä vielä olleet saaneet siitä eroa. Useimmat heistä olivat pahassa huudossa irstastapaisina miehinä, joten kyllä saattoi luulla mahdolliseksi, että he pyhä-iltana syntyneessä kahakassa olivat voineet tappaa lakintekijän. He seisoivat kaikki rivissä pitkin kirkon vasempaa seinää, puettuna valkeihin viittoihin, jotka olivat katumusta tekeväin puvun kaltaiset. Kaikkein silmät olivat heihin käännetyt, josta useammat olivat levottomiksi tulleet, ja siitä taas katselijoissa usko heidän syyllisyyteensä suuresti vahvistui. Todellisella murhamiehellä oli näkö, joka ei häntä voinut ilmi-antaa — synkkä, jörömäinen katsanto, joka ei edes iloisissa pidoissa eikä viinin juomisesta ilahtunut, eikä myös ilmijoutumisen ja kuoleman pelosta masentunut.
Olivier'in ruumiin asemasta on jo ollut puhe. Kasvot, rinta ja käsivarret olivat paljastettuna. Muu ruumis oli peitetty hikiliinalla hienoimmasta aivinapalttinasta, niin että, jos verta jostain paikasta tipahti, se ei voinut olla kohta näkyviin tulematta.
Sen perästä kun puolipäivän-messu oli pidetty, luettiin juhlallinen rukous, että Jumala armossaan suojelisi viatonta ja saattaisi syyllisen ilmi, ja sitten käskettiin Eviot'ia, ritari Ramornyn hovipoikaa, lähenemään paaria. Hän teki sen epävakaisella astunnalla. Kenties hän luuli, sisällisen vakuutuksensa siitä, että Bonthron oli murhamies, jo tekevän hänet jollakin lailla osalliseksi syyhyn, vaikkei hän ollutkaan suorastaan ollut siihen apuna. Hän seisahtui paarin viereen, ja hänen äänensä vapisi, kun hän kaiken sen kautta, mitä oli luotu luomisen seitsemänä päivänä ja yönä, taivaan ja helvetin, autuutensa sekä viimein vielä Jumalan, koko maailman luojan kautta vannoi, olevansa syytön ja viaton siihen veriseen työhön, joka oli tehty hänen edessään makaavaa miestä vastaan. Lopulla hän vielä teki ristin-merkin ruumiin rintaan, valansa vahvistukseksi. Ei näkynyt mitään merkkiä. Ruumis pysyi kankeana, kuin ennen, eikä kuivettuneista haavoista tipahtanut tilkkastakaan verta.
Kaupunkilaiset katsahtivat toinen toiseensa ja perinjuurinen hämmästys näkyi heidän silmistään. He olivat olleet aivan varmat Eviot'in syyllisyydestä, ja hänen levottomuutensa oli tämän epäluulon tehnyt vielä lujemmaksi. Siitä syystä olivat he nyt aivan hämillänsä siitä, kun hän näin oli päässyt eheänä. Tämä seikka toiselta puolen rohkaisi Ramornyn muita palvelijoita; he kävivät valalle rohkeudella, joka yhä eneni, koska jokainen heistä, vuorostaan seisottuansa paarin vieressä, julistettiin vapaaksi kaikesta epäluulosta Olivier Proudfuten murhan suhteen.
Yksi mies vaan ei ollut saanut ollenkaan osaansa tuosta enenevästä rohkeudesta. Nimi "Bronthron!" kajahti kolme kertaa kirkon holvikaaria myöten; mutta sen omistaja ei millään muulla merkillä osoittanut kuulleensa huudon, paitsi jonkunlaisella suonenvedontapaisella liikahduksella jaloillaan, ikään kuin olisi häneen äkkiä sattunut halvaus.
"Puhu, sinä koira!" kuiskasi Eviot; "taikka saat kuolla koiran tavalla!"
Mutta murhamiehen pää oli hänen edessään olevasta näöstä käynyt niin pyörälle, että tuomarit, hänen käytöksensä nähdessään, olivat kahdella päällä, pitikö hänet väkisin laahata paarin ääreen vaiko kohta tuomita uppiniskaisena. Vasta kun kolmanneksi kerraksi kysyttiin, tahtoiko hän käydä tuohon paarituomion koetukseen, vastasi Bonthron tavallisella harvasanaisuudellansa:
"En käy — kuinkas voin tietää, mitä kaikkia silmänkääntäjän temppuja siinä tehdään, joiden kautta miesparan henki voi joutua hukkaan? — Minä vaadin kahdentaisteluun jokaista, ken väittää että minä tuolle vainajalle olen pahaa tehnyt".