Ja ainaisen tavan mukaan hän viskasi kintaansa kirkon permannolle.
Kun Heikki Seppä samassa astui esiin, nousi läsnä-olevissa yleinen, puoliääninen suostumus-huuto, jota ei edes kuninkaan oma läsnä-olo saanut kokonaan hillityksi. Heikki nosti rosvon kintaan maasta, kiinnitti sen lakkiinsa ja viskasi puolestaan kintaansa maahan, taistelun pantiksi. Mutta Bonthron ei sitä ottanutkaan.
"Ei hän ole minun vertaiseni", mörisi rosvo, "eikä mahdollinen minun kinnastani nostamaan. Minä olen Skotlannin perintöprinssin palveluksessa, koska olen hänen tallimestarinsa käskyläinen. Tuo mies tuossa on vaan halpa käsityöläinen".
Mutta tähän prinssi jo keskeytti Bonthron'in puheen. "Sinäkö vai olet minun palveluksessani, koira! Minä annan sinulle eron heti paikalla. — Käy vaan hänen kimppuunsa, seppä, ja kalkuta häntä aikalailla, niinkuin et vielä koskaan ole kalkuttanut alaisintas! — Se roisto on sekä syypää murhaan että valapattoinen. Koko hänen näkönsä jo minua inhottaa — ja jos kuninkaallinen isäni tahtoo kuulla minun neuvoani, niin annetaan heille kummallekin kelpo Skotlannin kirves, ja saammepa ennen, kuin tää päivä on tullut puolta tuntia vanhemmaksi, nähdä kumpi heistä on parempi mies".
Tähän ehdoitukseen molempien puolueitten edusmiehet, Crawford'in kreivi ja ritari Charteris, mielellään suostuivat, ja koska molemmat taistelijat olivat alhaista säätyä, päätettiin että heidän piti olla varustettuna ainoasti teräskypärillä, härännahka-kylterillä ja kirveillä. Taistelu oli alkava niin pian kuin he olivat siihen varustetut.
Tantereksi valittiin Nahkurinkenttä, likeinen, mainitulle ammattikunnalle kuuluva paikka, missä nahkurit pian laittoivat puhtaaksi noin kolmekymmentä jalkaa pitkän, viiskolmatta leveän sijan. Tänne riensivät aatelisherrat, papit ja porvarit kaikki kilpaa — ainosti vanha kuningas, jota tuommoiset veriset näöt inhottivat, meni kotiin, uskoen taistelun valvomisen valtiomarskille, Errol'in kreiville, jonka virkaan se toimi lähimmin kuuluikin. Albanyn herttua katseli tätä kaikkea tarkalla, valppaalla silmällä, hänen veljenpoikansa sitä vastaan hänelle omituisella huolettomuudella.
Koska taistelijat astuivat taistelutarhan sisään, ei voinut mikään olla enemmän silmäänpistävää kuin perinjuurinen vastahakoisuus heidän välillänsä. Seppä oli iloisen näköinen; hänen säihkyvät, kirkkaat silmänsä jo näkyivät edeltäpäin loistavan toivotun voiton ilosta. Bonthron peto sitä vastaan oli yrmeän ja alakuloisen näköinen; hän oli aivan kuin yöllinen lintu, joka pimeän tyyspaikkansa suojasta on tullut ajetuksi ulos päivänpaisteesen. He vannoivat valansa kumpikin vuorostaan, kumpikin vakuuttaen asiansa oikeaksi; Heikki sen teki iloisella, miehuullisella uskalluksella, Bonthron jörömäisellä lujuudella. Tämän nähdessään virkkoi Rothsayn herttua valtiomarskille: "Oletteko te koskaan, jalo Errol'in kreivi, nähneet noin paljon ilkeyttä, julmuutta ja, niin kuin minusta näyttää, pelkuriutta, kuin tuon roiston katsannossa?"
"Eipä hän juuri kauniilta näytä", vastasi kreivi; "mutta on hän väkevä karhu, sen olen nähnyt".
"Panisinpa vetoon tynnyrillisen viiniä, jalo kreivi, että hän jääpi tappiolle. Heikki Seppä on yhtä väkevä, ja sen lisäksi vilkkaampi liikunnoissaan. Ja katsokaas sitten hänen rohkeaa katsantoaan! Tuossa toisessa miehessä on jotakin, mikä on inhottavaa katsella. Antakaa heidän käydä toistensa kimppuun nyt kohta, jalo valtiomarski, sillä minua tuon roiston näkö oikein ilettää".
Valtiomarski nyt kääntyi lesken puoleen, joka syvään murhepukuun
puettuna ja lapsensa vieressään istui tuolilla aituuksien vieressä.
"Vaimo", kysyi hän, "tahdotko vapaasta tahdostasi ottaa tämän miehen,
Heikki Sepän, puolustajaksesi tässä taistelussa?"