"Kunnioituksen osoitustako se oli, kun sinä viskasit prinssin alas tikapuilta Curfew-kadulla, St. Valentin'in päivän aamuna?" kysyi Bonthron. "Ja luuletko, että kuninkaallinen prinssi siitä hyvästä työstäs mielistyi vai suuttui?"
Tämä sanottiin niin rohkeasti ja näytti niin uskottavalta, että sepän usko prinssin viattomuuteen järkähti.
"Voi, korkea herra", sanoi hän, surullisesti katsoen Rothsayn herttuaan, "onko mahdollista, että te väijyitte rehellisen miehen henkeä, siitä syystä kun hän velvollisuutensa mukaan auttoi turvatonta neitoa? — Ennen olisin tahtonut kuolla tälle tanterelle, kuin kuulla semmoista Brucen jälkeisestä!"
"Sinä olet kunnon mies, seppä", virkkoi prinssi; "mutta eihän voi vaatiakaan että olisit viisaampi noita muita. — Viekää nyt vaan tuo todistettu murhaaja hirsipuuhun, ja pankaa hänet siihen vaikka elävältä roikkumaan, että hän san laskea suustansa valheitaan ja häväistyksiään minua vastaan viimeiseen hengenvetoonsa saakka!"
Näin sanoen prinssi läksi pois taistelutarhasta, huolimatta vihaisista silmäyksistä, jotka häntä kohtasivat kaikilta haaroilta, kun kansa verkalleen ja vastahakoisesti teki hänelle tilaa; yhtä vähän myös ilmoitti hän kummastusta tai mielipahaa hänen jäljestään kuuluvasta syvästä, koleasta nurinasta. Ainoasti muutamat harvat hänen omassa palveluksessaan olevat miehet seurasivat häntä täältä, vaikka hänellä tullessaan oli ollut useampia korkea-arvoisia herroja seurassaan. Eikä alhaisempikaan kansa seurannut tätä onnetonta prinssiä, joka entisen ajattelemattoman käytöksensä kautta oli niin usein ansainnut moitteita vallattomuudesta ja irstaisuudesta, ja jonka päälle nyt oli laskeunut epäluulo julminta laatua.
Hitaasti, mietteisin vaipuneena meni prinssi Dominikolais-luostariin; mutta paha sanoma, jolla aina on nopeat jalat, oli jo ennättänyt hänen isänsä asuntoon, ennenkuin hän itse joutui. Sisään astuessaan ja kuningasta kysyessään, sai Rothsayn herttua ihmeikseen kuulla, että hänen isänsä par'-aikaa oli kahdenkesken neuvoittelemassa veljensä kanssa. Albanyn herttua oli yht'-aikaa prinssin kanssa lähtenyt taistelupaikalta, mutta ratsain, ja oli siis ennen ennättänyt luostariin. Prinssi aikoi nyt käyttää hänen arvolleen ja syntyperälleen tulevaa oikeutta ja astua sisään kuninkaalliseen huoneesen; mutta Mac-Lewis, Brandan-vartijain päällikkö, esti häntä, vaikka kyllä kunnioittavaisimmilla sanoilla, ilmoittaen että hänellä oli nimen-omainen käsky kieltää Rothsayn herttuaa sinne menemästä.
"Mene kumminkin, Mac-Lewis, ja anna heille tieto siitä, että olen täällä heidän käskyjänsä odottamassa", virkkoi prinssi. "Jos setäni katsoo itselleen kunniaksi saada sulkea isän ovi isän omalta pojalta, niin on hänelle oleva suuri ilo kuullessa että minä täällä odottelen etu-huoneessa niinkuin palvelija".
"Älkää pahaksi panko", vastasi Mac-Lewis kahden vaiheilla, "mutta jos te, kuninkaallinen korkeus, olisitte niin hyvä ja menisitte vaan vähäksi aikaa pois, kärsivällisesti hetkisen odottamaan, niin lähettäisin teille kohta sanan siitä, kun Albanyn herttua on pois lähtenyt. Sitten, sitä en ollenkaan epäile, on kuninkaallinen majesteetti kohta salliva teidän tulla luoksensa. Mutta tällä hetkellä — suokaa anteeksi, kuninkaallinen herttua — ei ole minun mahdollista päästää teitä sisään"
"Kyllä sen ymmärrän, Mac-Lewis. Mutta mene nyt kuitenkin ja tottele käskyäni".
Upseeri siis läksi, mutta tuli kohta takaisin, tuoden sen sanoman, että kuningas voi pahoin ja aikoi mennä makuukammariinsa. Vaan Albanyn herttua oli luvannut kohta tulla prinssin puheille.