NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Vie hirteen koiras, älä miehiin koske!
Henrik V.
Täänlaatuisen kertomuksen tapausten tulee tarkkaan sopia lomitusten, niinkuin lovet avaimessa lukon loviin. Suosiollinenkaan lukija ei huoli tyytyä ainoasti siihen, että ne ja ne seikat tapahtuivat, vaikka se ylimalkaan puhuen, on kaikki, mitä hän tavallisessa elämässä saa tietää tapauksista ympärillään. Mutta huvikseen lukiessaan hän sen lisäksi myös tahtoo saada selvän sisällisistä syistä, jotka tapausten ulkonaisen juoksun panivat liikkeelle. Se onkin kohtuullinen uteliaisuus; sillä onhan joka miehellä oikeus avata oma kellonsa ja katsella sen rakennusta, joka on hänen hyödykseen kokoonpantu, vaikka hänen ei ole lupa tirkistellä sen ajan-osoittajan sisustaan, joka yleisön tarpeeksi on asetettu tornin huippuun.
Ei olisi siis kohteliasta, jos jättäisimme lukijan epätietoon siitä, kuka vei murhaajan Bonthron'in pois hirsipuusta, jonka seikan muutamat Perthiläiset luulivat itse paholaisen työksi, ja toiset taas selittivät sillä, että Fifen lääniläiset eivät olleet tahtoneet nähdä hänen riippuvan siinä joen rannalla, häpeäksi heidän läänilleen.
Oli sydän-yön aika mestauspäivän jälkeen, ja Perth'in kaupungin asukkaat olivat sikeimmässä unessaan. Silloin kolme miestä, kasvot viitoilla peitettynä, salalyhty kädessä, astui ritari Ramornyn huoneesta puutarhan käytäviä myöten alas Tay-joen rannalle, missä pieni vene oli laituriin kiinnitetty. Tuuli vinkui alakuloisella, surkealla äänellä pensaitten ja vesojen lehdettömissä oksissa, ja vaalea kuu "kaalassi" — Skotlantilaista puheenvartta käyttääksemme — ajelevissa, sadetta uhkaavissa pilvissä. Nuot kolme miestä astuivat veneesen suurella varovaisuudella, etteivät herättäisi huomiota. Yksi heistä oli pitkä, vahva mies; toinen lyhyenläntä, sekä kumarruksissa; kolmas keskikohtainen pituudeltaan, silminnähtävästi nuorempi molempia toisia, sirovartaloinen, nopsa liikunnoiltaan. Sen verran vaan saattoi nähdä kuun hämärässä valossa. He istahtivat veneesen ja päästivät sen rannasta irti.
"Antakaamme veneen mennä omaa menoansa virtaa myöten, siksi kun olemme päässeet sillan alitse, missä porvarit aina ovat vartioimassa; sillä tunnettehan te sananlaskun, 'Perth'in nuoli pingahti, suoraan kohti singahti'". — Näin nuorin miehistä, joka istui perää pitämässä, puhui, lykätessään veneen ulos laiturista. Toiset ottivat rievuilla käärityt airot ja soutaa hitustelivat hiljaa siksi kun oli jouduttu keskelle jokea. Sitten he lakkasivat ja istuivat jouten, airo kädessä, heittäen veneen pitämisen keskiväylässä perimiehen huoleksi.
Näin he vartijain huomaamatta tai huolimatta pääsivät tuon vanhan, jalon, gotilais-kaarisen sillan alitse, jonka Robert Brucen avokätinen aulius sai rakennetuksi v. 1329 ja suuri tulva v. 1621 tempasi myötänsä. He kyllä kuulivat porvari-vartiain, jotka äsköisten metelein aljettua olivat joka yö valvoneet tässä tärkeässä paikassa, puhuvan keskenänsä; vaan ei ne heille huutaneet. Ja jouduttuansa virran voimalla niin kauas, etteivät vartijat enää voineet mitään kuulla, rupesivat he soutamaan, vaikka yhä vielä varovaisuudella; ja samassa alkoivat myös hiljaa puhella keskenään.
"Te olette nyt uuteen virkaan ruvenneet, kumppali, sen jälkeen kun viimeksi tavattiin", sanoi toinen soutajista toiselle. "Silloin te olitte sairaan ritarin hoitajana, ja nyt lähdette lainaamaan kuollutta ruumista hirsipuusta".
"Se on elävä ruumis, älkää pahaksi panko, herra knaappi Buncle, jos ei vaan minun taitoni liene pettänyt".