"Ei, älkää katsoko asiaa siltä kannalta, arvokkaat naapurit", sanoi seppä tavallisella suoralla tavallansa; "sillä muuten voisi se huhu nousta, että miehuus mahtaa olla harvassa tässä Perth'in kaupungissa, koska miehelle annetaan palkinto siitä, että hän on taistellut turvattoman lesken puolesta. Tahtoisinpa ta'ata, että tässä kaupungissa on monta tusinaa uljaita porvareita, jotka täänpäiväisen kahakan olisivat suorittaneet yhtähyvin, jos ei vielä paremmin, kuin minä. Sillä, totta puhuen, olisipa minun pitänyt, kun pitänytkin musertas tuon roiston kypäri niinkuin savipottu — ja sen olisinkin tehnyt, jos ei se olisi ollut omaa käsi-alaani, taottu ja karaistu ritari Ramornya varten. Mutta jos meidän kaunis kaupunki arvelee minun työlläni olevan jotain arvoa, niin tulisi se velka minun mielestäni enemmänkin kuin kuitatuksi, jos te kaupungin kassasta määräisitte jonkun summan Marketta-lesken sekä hänen orporaukkainsa elatukseksi".
"Sen voimme kyllä saada aikaan", lausui ritari Charteris, "ja kuitenkin on meidän kauniille kaupungillemme jäävä kyllin varoja, millä suorittaa velkansa Wynd'in Heikille. Ja sen velan suuruuden jokainen meistä ymmärtää paremmin kuin hän itse, jonka silmät joutava arkatuntoisuus — ihmiset sitä sanovat kainoudeksi — sokaisee. — Ja ellei kaupungilla olisi siihen kyllin varoja, niin ylituomarikin siihen on antava lisää. Eipä ole Punaisen Rosvon kulta-enkelit vielä lentää lepsahtaneet tiehensä".
Nyt täytettiin taas pikarit ja juotiin "lohdutusmalja leskelle", jonka jälkeen taas tuli toinen murhatun, vaan nyt niin hyvällä menestyksellä kostetun Olivier'in iloiseksi muistoksi. Sanalla sanoen, nämät pidot olivat niin hauskat, että kaikki yksimielisesti arvelivat hauskuuden voineen olla suurimman mahdollisen, jos vaan lakintekijä, jonka surma niihin oli antanut aiheen ja josta tämmöisissä juhlatiloissa aina leikkiä laskettiin, itse olisi ollut läsnä. "Jos hän olisi voinut olla täällä", virkkoi kuivakiskoisesti pormestari Craigdallie, "niin hän varmaankin olisi lukenut täänpäiväisen voiton omaksi ansiokseen ja kehunut olleensa oman surmansa kostaja!"
Iltakelloin soidessa pidot lopetettiin. Muutamat vakavammat menivät kirkkoon iltamessuun, missä he istuivat silmät puoli-ummessa, kasvot paistavina, hyvin oikea-uskoisina ja muille hyvää esimerkkiä antavina paaston-aikuisina kirkkomiehinä. Useammat toiset palasivat kotiin, perheensä kuullen kaikista taistelun ja pitojen eri seikoista juttelemaan. Vielä toiset pujahtivat johonkuhun krouviin, jonka ovi ei nyt paaston aikanakaan ollut niin tarkoin kiinni, kuin kirkon säännöt olisivat vaatineet. Heikki meni Wynd-kadulle taloonsa, innostuneena hyvästä viinistä sekä kaupunkilaistensa ylistyksistä, ja nukkui pian hyvään uneen, jossa hänen edessänsä väikkyeli täydellisen onnen ja Hanskurin Katrin kuvat.
Äsken jo tuli kerrotuksi, että katselijat, tappelun loputtua, jakautuivat kahteen joukkoon. Arvokkaampi näistä saattoi, niinkuin olemme nähneet, voittajaa suurella ilolla. Suurempi joukko eli roistoväki puolestaan seurasi voitettua ja tuomittua Bonthron'ia, jonka matkalla oli päinvastainen suunta ja päinvastainen tarkoitus. Mitä ylimalkaan ajateltaneenkin suru- tai ilohuoneen suuremmasta viehätysvoimasta, niin ei ole kuitenkaan vähintäkään epäilystä siitä, kumpi enemmän kävijöitä puoleensa vetää, suruko, joka ei meitä itseämme koske, vai ilo, johon emme pääse osallisiksi. Sentähden seurasikin paljon suurempi osa Perth'in asukkaista niitä kärryjä, joissa pahantekijä vietiin mestauspaikalle.
Murhamiehen vieressä istui munkki, jolle hän salaripin sineetin alla yhä häpeämättä kertoeli samaa valhetta kuin taistelutanterella, nimittäin että Rothsayn herttua oli käskenyt sen salamurhan, minkä kautta lakintekijä-paralle kuolema oli tullut osaksi. Samaa valhetta hän myös yhä levitteli kansaan, rohkealla hävyttömyydellä vakuutellen niille, jotka kärryjä lähimpänä olivat, että syynä hänen kuolemaansa oli kuuliaisuus Rothsayn herttuan käskylle. Näitä sanoja hän kertoeli yrmeästi ja äreästi, lausuen niitä aivan kuin ulkoläksyä, taikka niinkuin valehtelijat ainakin, jotka moninkertaisella kertomisella pyytävät saada sanansa uskotuiksi, vaikka he sydämessään tuntevat, että ne eivät uskomista ansaitse. Mutta viimein hän kohotti silmänsä ja tuolla kaukana näki mustalta viivalta näyttävän, vähintään neljänkymmenen jalan korkuisen hirsipuun tikapuineen, surmanuorineen kuvautuvan taivaanrantaa vasten; siitä hän nyt äkkiä vaikeni, ja munkki huomasi että hän rupesi vapisemaan.
"Rohkaise mieltäsi, poikani", sanoi hyvä pappi. "Sinä olet tunnustanut totuuden ja saanut synninpäästön. Vakuutuksesi on kelpaava Jumalalle sinun totisuutesi tähden; ja vaikka sinulla tässä elämässä on ollut verinen käsi ja armoton sydän, niin olet kirkon rukousten avulla aikanas pääsevä puhdistavasta kiirastulesta".
Nämät lohdutukset kuitenkin pikemmin enensivät kuin vähensivät tuomitun pelkoa; sillä hänen sydäntänsä ahdisti epäilys, tokko hänelle luvatusta pelastuskeinosta todella tulisi apua ja tokko todella edes aiottiinkaan käyttää sitä hänen hyväkseen. Hän tunsi näet herransa kyllä hyvin, tietääksensä kuinka kernaasti tämä oli antava miehen mennä hukkaan, joka vasta kenties voi tulla vaaralliseksi todistajaksi häntä vastaan.
Hänelle tuomitusta kohtalosta ei ollut kuitenkaan nyt pääsemistä. Hitaasti lähestyi saatto surmapuuta, joka seisoi joen rantapenkereellä, noin puolentoista virstan päässä kaupungin muurista. Se paikka oli valittu siksi, että hirtettyin ruumiit, jotka jäivät roikkumaan varisten ruvaksi, näkyisivät selvästi kaikille haaroille. Perille tultua munkki antoi Bonthron'in pyövelin käsiin, joka saattoi tuomitun ylös tikapuille ja, sen verran kuin voi nähdä, hirtti hänet kaikilla lain tavallisilla tempuilla. Silmänräpäyksen aikaa hirtetty näkyi tempaelevan kuoleman teossa, ja sitten riippui liikkumatta, hengetönnä. Enemmän kuin puolen tuntia häntä siinä vartioittuaan, siksi kun viimeinenkin mahdollinen hengenkipinä oli tukehtunut, ilmoitti pyöveli niille, jotka semmoisille näöille olivat halukkaat, että lopputemppu, nimittäin suolien ulos-ottaminen ja ruumiin kiinnittäminen kahleilla hirsipuuhun, oli jäävä seuraavaan aamuun päivänkoiton aikaan; sillä kahleet lopullista ripustamista varten eivät muka olleet vielä valmiit.
Huolimatta siitä että määrätty aika oli niin varhainen, seurasi sitten aamulla melkoinen roistojoukko mestari Smotherwell'iä mestauspaikalle, saadaksensa nähdä oikeuden lopullistakin menettelyä uhriansa kohtaan. Mutta halullisen yleisön suureksi hämmästykseksi ja harmiksi oli ruumis kadonnut hirsipuusta. Syy tähän katoamiseen arvattiin kuitenkin sangen pian. Bonthron oli ollut palveluksessa herralla, jonka tilukset olivat Fifen läänissä, ja sieltä hän itsekin oli kotoisin, mikä siis oli luonnollisempi, kuin että muutamat Fifen läänin miehistä, joiden veneitä yhä vilisi Tay-joella, olivat salaa vieneet lääniläisensä ruumiin pois tästä häpäisevästä paikasta? Kansan vihastus nyt kääntyi Smotherwell'iä vastaan, siitä kun hän ei kerrassaan lopettanut tehtäväänsä edellisenä iltana; ja jos ei hän apulaisineen olisi hypännyt veneesen ja sillä paennut joen poikki, niin olisivat he luultavasti tulleet kivitetyiksi kuoliaaksi. Itse tapaus oli kuitenkin niin sen ajan luonteen mukainen, ettei sitä kauan kummeksittu. Todellisen syyn hirtetyn katoamiseen saamme nähdä nyt seuraavassa luvussa.