"Olisi se oikein hyvä työ, jos jättäisimme hänet siihen", sanoi Eviot; "sillä jos hän pääsee pois hirsipuusta, on se vaan antava hänelle kehoitusta uusiin murhatöihin. Hänellä on vaan nää kaksi asiaa mielessä — ylenjuominen ja verenvuodatus".
"Kenties olisi ritari Ramornykin suostunut tähän teidän neuvoonne", sanoi Dwining; "mutta sitten olisi pitänyt ensin leikata pois sen roiston kieli, ettei hän tuolta korkeudestaan olisi pitänyt kummia puheita. Ja paitsi sitä on toisiakin syitä, joita ei teidän, nuoret, uljaat herrat, ole tarvis tietää. Totta puhuen on tää erin-omaista jalomielisyyttä puolestani, että häntä autan, sillä sen roiston ruumis on vahva kuin Edinburg'in linna, ja hänen luurankonsa olisi vetänyt vertaa parhaallekin Paduan yliopiston lääketieteellisessä museossa. — Mutta sanokaas, herra Buncle, mitä sanomia teillä on uljaasta Douglas'ista"
"Virkkakoot ne, jotka tietävät", vastasi Buncle. "Minä vaan olen tyhmä, sanomia kantava aasi, enkä tiedä mitään niiden sisällyksestä. Se on sitä turvallisempaa minulle, kenties. Minä vein Albanyn herttuan sekä ritari Ramornyn kirjeet Douglas'ille, joka, ne avattuansa, synkistyi Pohjolan myrskyn näköiseksi — ja sitten toin heille taas kreivin vastaukset, jolloin he hymyilivät, niinkuin aurinko, joka syyspilvestä kajastaa. Ota nyt tähti-ennustus-kirjasi esiin ja hanki noitakonsteillas selvä siitä".
"Minun mielestäni sen selville saamiseen ei ole tarvis kovin vaivata älyänsä", sanoi lääkäri. "Mutta tuostapa jo hämärässä kuunvalossa haamoittaakin meidän elävä kuolleemme. Jos hän kenties on huhunnut jollekulle sattumalta sivuitse kävijälle, niin on semmoinen tervehdys hirsipuun huipusta keskellä yöllistä matkaa mahtanut tuntua varsin lystiltä. — Kuulkaas, minun mielestäni kuuluu hänen ohkailemisensa tänne sekaisin tuulen vinkumisen sekä kahleitten kalinan kanssa. Kas niin — hiljaa ja sievästi — kiinnittäkää vene ankkurilla — ottakaa mukaan tää pieni arkku, jossa lääkärinkaluni ovat — eipä pieni valkea haittaisi, mutta se saattaisi herättää huomiota. Lähtään nyt, uljaat pojat, astukaa varovasti, sillä tiemme käy aivan hirsipuun juurelle. — Näyttäkääpäs lyhdyllä valkeaa —- tottahan vaan, toivon ma, tikapuut on jätetyt paikoilleen.
"Kolm' iloista oli veikkoista;
Ei vertoja nähne kuu;
Sinä rannalla, minä aalloilla,
Ja Jaakon vei hirsipuu":
Hänen näin hyräillessään he lähenivät hirsipuuta, ja kuulivat nyt selvään puoli-äänisiä ohkauksia. Dwining uskalsi rykäistä kerran tai pari merkiksi, mutta ei saanut vastausta. "Taitais olla paras joutua", sanoi hän kumppanilleen, "sillä meidän ystävämme näkyy jo olevan in extremis (kuolon kielissä), kun ei hän vastaa merkkiini, joka ilmoittaa avun tuloa. Tulkaa, ryhdytään työhön. Minä kiipeen ensiksi ylös tikapuille ja leikkaan nuoran poikki. Kiivetkää sitten tekin toinen toisenne jäljestä ja pitäkää ruumis kiinni, ettei se ropsahda maahan, kun nuora on katki. Tarttukaatte lujasti kiinni, jossa työssä teille tulee olemaan hyvä apu siteistä. Muistakaa se, että, vaikka hän nyt tänä yönä tässä on toimittanut huuhkaimen virkaa, ei hänellä kuitenkaan ole siipiä, ja putoominen pois nuoran silmukasta saattais olla yhtä vaarallinen kuin putoominen nuoran silmukan sisään".
Näin puhui hän, irvistellen ja ilveillen ja samassa kiipesi ylös tikapuille. Nähtyänsä sitten että häntä seuraavat soturit pitivät ruumiin kiinni, leikkasi hän nuoran poikki ja auttoi myös toisia murhamiehen melkein hengettömän ruumiin alaslaskemisessa.
Kaiken voimansa ja taitonsa ponnistuksella saivat he viimein Bonthron'in onnellisesti maahan, ja havaittuansa että hänessä vielä oli varma, josko heikko, hengen kipinä, kantoivat he hänen joen rannalle, missä he äyrään peitossa paraiten voivat olla sivukulkijain huomaamatta. Ja nyt lääkäri rupesi käyttämään mukaan tuotuja tilanmukaisia rohtojaan hengen toinnuttamiseksi.
Siksi hän ensin päästi hirtetyn kahleista, jotka pyöveli sitä varten olikin jättänyt lukitsematta, ja sitten Dwining samoin irroitti kaikki ne monimutkaiset siteet ja hihnat, jotka Bonthron'ia olivat kannattaneet. Kestipä vähän aikaa, ennen kuin toinnutus-yritys onnistui; sillä vaikka apteekkarin konsti oli sangen nerokas, olivat kuitenkin kannattimet venyneet sen verran, että hirttonuora oli murhamiehen henkeä kovasti ahdistellut ja tukehdutellut. Mutta viimein kuitenkin lääkärin taito pääsi voitolle. Aivastettuaan ja ojennettuaan ruumistaan suoraksi parilla suonenvedontapaisella äkillisellä tempauksella, näytti Bonthron aivan epäilemättömästi, että häneen henki oli palannut; hän tarttui näet lääkärin käteen, joka par'-aikaa valeli väkiviinaa hänen rinnoilleen sekä kurkulleen, ja tempasi pullon huulilleen, näin melkein väkisen ottaen siitä aika kulauksen.
"Se on viinan väkeä, kahdesti tisleerattua", ihmetteli lääkäri, "ja polttaisi jokaisen muun ihmisen kurkun sekä mahan! Mutta tää outo luontokappale on niin erilainen kaikista muista ihmislapsista, etten liioin kummastuisi, jos hän tästä vaan tointuisi".