"Mutta aionpa minäkin olla yhtä itsepäinen kuin hän", arveli hanskuri; "ja hänen pitää viipymättä antaa vihkiä itsensä yhteen Heikki Sepän kanssa, taikka hänen tulee näyttää Simo Hanskuri ukolle täydesti riittävä syy, miksi ei hän sitä tahdo tehdä".
Sinä iltana ei asiasta enää tullut mitään puhetta; mutta aivan varhain seuraavana aamuna, juuri päivän nousussa, nähtiin Katri polvillaan sen vuoteen vieressä, millä hänen isänsä lepäsi. Hänen rintansa huokaili ikään kuin olisi ollut halkeemaisillaan, ja hänen kyyneleensä vuotivat virtana vanhan miehen kasvoille. Kunnon ukko heräsi, katsahti tyttäreensä, teki ristinmerkin hänen otsallensa ja suuteli häntä sydämellisesti.
"Jo ymmärrän, Katri", sanoi hän; "sinä tulet syntiäs tunnustamaan ja olet halukas nyt täyttä totta puhumaan, ettei sinua ankara rangaistus kohtaisi".
Katri oli hetkisen aikaa ääneti.
"Ei minun tarvinnekaan kysyä sitä", virkkoi hän viimein, "muistatteko te tuota Karthausilais-munkkia, Klemetti-isää, sekä hänen saarnojaan ja opetuksiaan. Kävittehän te häntä niin usein kuulemassa, että teitä, niinkuin kyllä tiedätte, sanottiin hänen opetuslapsekseen — samoin kuin minuakin myös vielä paljon suuremmalla syyllä?"
"Kyllä minä tiedän toisen kuin toisen näistä asioista", sanoi vanhus, kohottaen itsensä puoleksi kyynäspäänsä nojaan; "mutta koetelkootpa vaan tuon huhun levittäjät todistaa, että minä olen yhteenkään hänen vääräuskoiseen oppiinsa suostunut, vaikka kyllä mielelläni kuuntelin, kun hän puheli kirkon turmeluksesta, aatelisherrain sortamisista sekä köyhän kansan hirveästä oppimattomuudesta, joilla puheilla hän mielestäni todisti, että koko meidän valtakuntamme terveys, voima ja arvo on meissä paremmissa porvareissa. Se oli mielestäni lohdullinen ja meidän kaupungille kunniaa tuottava oppi. Ja jos hän saarnasi oppeja, jotka eivät olleet oikeita, miksikä hänen päällikkönsä Karthausilais-luostarissa sen sallivat? Jos paimenet lähettävät lammasnahkaan peitetyn suden laumaansa, niin eivät saa moittia, jos lampaat tulevat purruiksi".
"He sallivat hänen saarnansa", sanoi Katri, "vieläpä kehoittelivatkin häntä siihen, niin kauan kun hän vaan moitti maallikkoin pahaa elämää, aatelisherrain eripuraisuutta sekä sortoa köyhiä vastaan; ja he iloitsivat siitä kun suuret kansanjoukot, mennen muitten luostarein ohitse, karttuivat Karthausilaisten kirkkoon. Mutta ne ulkokullatut — sillä semmoisia ne ovat — rupesivat yhdessä liitossa muitten munkkien kanssa soimaamaan Klemetti-isää, kohta kun hän myös alkoi puhua itse hengellisenkin säädyn ylpeydestä, oppimattomuudesta sekä ylellisyydestä — kuinka he ovat vallanhimoiset, kuinka tahtovat hallita muitten ihmisten omaatuntoa ja enentää maallista rikkauttansa".
"Jumalan tähden, Katri", varoitti isä, "älä puhu niin että se kuuluu ulos. Äänes tulee yhä kovemmaksi ja puhees yhä katkerammaksi — sinun silmäsi oikein säihkyvät. Tämä kiivautesi asioissa, jotka eivät sinua ollenkaan koske, on syynä että pahat ihmiset mainitsevat sinua tuolla inhottavalla ja vaarallisella väärä-uskolaisen nimellä".
"Tiedättehän te etten puhu muuta kuin totta", sanoi Katri; "senhän te olette itsekin monta kertaa myöntäneet".
"En, sen neulani ja vuohennahkaini kautta vannon!" vastasi hanskuri kiireesti. "Tahtoisitko että tunnustaisin semmoista, jonka kautta voin menettää maani ja tavarani, jäseneni ja henkeni? Täysi valta on nyt annettu tutkijakunnalle, jonka tulee ottaa kiinni ja tutkia kaikki väärä-uskoiset; sillä väärä-uskoisuuden syyksi luetaan kaikki nyky-ajan mylläkät ja pahanteot. Paras siis, tyttöseni, on pitää kielensä hampaitten takana. Minä kokonaan yhdyn noihin vanhan runoniekan sanoihin: