"Se on vaan turha luulo, Katri, tai joku noiden ulkokultaisten pappien ja nunnien kuje. Eihän se ollenkaan sovi yhteen sen kanssa, että vielä juuri äsken olit niin iloisesti taipuvainen naimaliittoon Heikki Sepän kanssa".
"Voi, isä kultani, muistakaa kuinka silloin olin hämmästynyt ja säikähtynyt tuosta huhusta että hän oli tapettu, ja kuinka iloisesti hämmästynyt että tapasin hänet elävänä. Älkää siis kummastuko, jos silloin, teidän luvallanne, tulin sanoneeksi enemmän kuin mitä kylmä järki olisi sallinut. Enkä silloin vielä tietänytkään pahinta, vaan luulin että vaaraa oli liioiteltu. Mutta eilen havaitsin peloittavalla tavalla toivoni turhaksi. Nunnaluostarin abbedissa tuli tänne Dominikolais-munkin kanssa. He näyttivät minulle Skotlannin kuninkaan suurella sineetillä vahvistetun valtuuskirjan, joka antaa täyden vallan etsimään ja rankaisemaan kaikkea väärä-uskoisuutta. He näyttivät minulle teidän nimenne sekä omani luettelossa epäluulon-aiaisista ihmisistä. Ja kyyneleillä, todellisilla kyyneleillä abbedissa minua kehoitti, että pelastaisin itseni kauheasta kohtalosta joutuisalla turvapaikan hakemisella hänen luostarissaan. Ja munkki lupasi, että teillekään ei tehdä mitään pahaa, jos siihen suostutte".
"Paholainen vieköön molemmat krokodili-kyyneleineen!" sanoi hanskuri.
"Voi", sanoi Katri, "ei parkumisesta eikä vihastuksesta tule meille suurta apua. Mutta näettehän te nyt että nykyinen pelkoni ei ole perätön".
"Pelkosi! — johan me olemme huutavassa hukassa! — Voi, voi, minun ajattelematon lapseni, missä oli silloin sinun varovaisuutesi, kun siihen paulaan menit?"
"Kuulkaa minua, isä", sanoi Katri. "Onhan vielä yksi pelastuskeino tarjona, se keino, jota monta kertaa olen ehdoittanut ja johon monta kertaa turhaan olen pyytänyt teidän suostumustanne".
"Kyllä mä ymmärrän — luostari"; sanoi hanskuri. "Mutta Katri, mikä abbedissa uskaltaisi — -"
"Sen voin selittää teille, isä, ja samassa myös näyttää teille syyn, minkätähden olen näyttänyt niin häilyväiseltä päätöksissäni, että siitä olen ansainnut moitetta teiltä sekä muilta. Meidän rippi-isämme, vanha Franciscus-isä, jonka teidän käskystänne valitsin Dominikolais-luostarista — —"
"Niin oikein", keskeytti häntä hanskuri. "Minä sinulle annoin sen neuvon ja käskyn, saadakseni sen huhun vaikenemaan, että omatuntosi kokonaan oli Klemetti-isän johdon alla".
"No niin, tämä Franciscus-isä on monta kertaa yllyttänyt ja narrannut minua puhelemaan semmoisista asioista, joissa hän arveli saaneeni jonkunlaista opetusta karthausilaiselta saarnamieheltä. Jumala suokoon minulle sokeuteni anteeksi! Minä puutuin siihen paulaan, puhuin hänelle peittämättä, ja koska hän vaan lempeästi vastusteli, niinkuin se, joka itsekin on taipumaisillaan, niin puolustin usein innokkaasti niitä oppeja, joita itse lujasti uskon todeksi. Rippi-isäni ei näyttänyt oikeata luonnettansa eikä ilmoittanut salaista tarkoitustansa, ennen kuin oli saanut minulta tietää kaikki, mitä minulla oli puhuttavaa. Silloin hän uhkasi minulle rangaistusta täällä maan päällä sekä ijankaikkista kadotusta. Jos hän olisi ainoasti minua itseäni uhannut, olisin pysynyt lujana; sillä heidän julmuutensa täällä maan päällä olisin kestänyt enkä usko heillä olevan mitään valtaa tämän elämän tuolla puolella".