"He ovat ihan toisenkaltaiset ystävilleen, toisenkaltaiset vihollisilleen, se teidän pitää huomata, jalo herra", sanoi hanskuri. "Oli se muuten, miten oli; mutta sattuipa että minulla oli tilaisuus kerta olla Gilchrist Mac-Ian'ille suureksi avuksi. Nyt on noin kahdeksantoista vuotta siitä, ja silloinkin oli sota Duhelen sekä Chattan'in clan'ien välillä — harvoinpa onkin heillä rauhaa keskenään — ja edellistä kohtasi semmoinen teloitus, että heidän päällikkönsä, Mac-Ian'in perhekunta melkein sukupuuttoon hävitettiin. Seitsemän hänen poikaansa sai surmansa tappelussa tai tappelun jälkeen; hänen itse täytyi lähteä pakoon; hänen linnansa valloitettiin ja poltettiin poroksi. Hänen vaimonsa, joka silloin juuri oli pian synnyttävä, pakeni metsään yhden uskollisen palvelijan sekä hänen tyttärensä seurassa. Siellä hän suuressa surussa ja vaivassa synnytti pojan; ja koska äiti kurjassa tilassaan ei jaksanut imettää lastansa, niin tätä syötettiin metsäkauriin maidolla, joka elävä palvelijan oli onnistunut saamaan elävältä kiinni paulalla. Vasta monta kuukautta myöhemmin Mac-Ian, toisessa tappelussa mainittuin villien heimokuntain välillä, vuorostaan voitti vihollisensa ja valloitti menetetyn maansa takaisin. Sanomattomalla riemulla kuuli hän silloin, että hänen vaimonsa sekä lapsensa vielä olivat elossa; sillä ei hän ollut toivonut enää koskaan saavansa nähdä heistä muuta kuin valjenneet luut, sen perästä kun sudet ja metsäkissat olivat niistä kaikki lihat poiskalunneet.
"Mutta yleinen voimallinen taikaluulo, jommoisia tuossa oppimattomassa kansassa on niin paljon, esti päällikköä kuitenkin täydesti nauttimasta sitä iloa, että hänen ainoa poikansa oli pelastunut. Vanha ennustus kävi kansassa, että heimokunnan valta oli raukeava pojan kautta, joka oli rautatammipensaan juuressa syntynyt ja valkoisen metsäkauriin maidolla imetetty. Tämä ennustus pahaksi onneksi sopi tismalleen päällikön ainoaan, elossa olevaan poikaan; ja clan'in vanhimmat vaativat siis, että poika taikka tapettaisiin, taikka kumminkin vietäisiin pois kauas heimokuntansa alueelta ja kasvatettaisiin sukuperästänsä tietämättä. Gilchrist Mac-Ian'in täytyi suostua; hän valitsi jälkimmäisen ehdon ja lapsi kasvatettiin Conachar'in nimellä minun kodissani. Ensin oli aikomus kokonaan salata häneltä kuka hän oli ja mikä oikeus hänellä oli päästä lukuisan, sotaisan kansan hallitsijaksi. Mutta vuosien vieriessä kuolivat vähitellen nuot vanhimmat, joiden päätös oli ollut niin voimallinen, taikka myös tulivat he vanhuuttansa kykenemättömiksi yhteisiin asioihin osaa ottamaan. Toiselta puolen Gilchrist Mac-Ian'in voima oli vahvistunut hänen onnellisten sotainsa kautta Chattan clan'ia vastaan, joilla hän jälleen oli saanut taistelevain heimokuntain vallan tasapainoon, niinkuin oli ollut laita ennen tuota onnetonta teloitusta, josta teille, korkea-arvoinen herra, jo kerroin. Kun hänen valtansa näin nyt oli vahvalla pohjalla, tuli hänelle tietysti halu tuottaa ainoa poikansa takaisin luoksensa ja kotiinsa; siksi lähetin hänen käskystään monta kertaa nuoren Conachar'in Vuoristoon. Tämä nuorukainen olikin ikään kuin luotu, kauniisen näköönsä ja uljaasen ryhtiinsä nähden, isänsä sydäntä ihastumaan. Viimeinkin mahtoi poika arvata syntyperänsä salaisuuden, taikkapa lienee joku sen hänelle ilmoittanut. Ja vastahakoisuus minun rehelliseen ammattiini, jota tuossa ylpeässä Vuorelais-heitukassa aina oli ollut, rupesi nyt näyttämään itseänsä julkisesti. Enpä uskaltanut enää edes mitata hänen selkämystäänsä kepilläni, siinä pelossa että saisin siitä kohta puukonpistoksen — gaeliläiseksi vastaukseksi minun saksilaiseen moitteeseni. Silloin rupesi minun tekemään mieli päästä hänestä, varsinkin koska hän alkoi osoittaa liikaa mieltymystä Katriin, joka muka oli yrittänyt pestä tuota Mustalaista valkoiseksi ja opettaa Vuoriston metsäläistä ihmistapoihin, ihmisenkaltaiseen armahtavaisuuteen. Hän tietää itsekin nyt mikä loppu siitä tuli".
"Ei, isäni", sanoi Katri; "olihan se varmaankin vaan kristityn velvollisuus, että yritin temmata palavan kekäleen pois tulesta".
"Mutta ei suinkaan suurta viisautta", vastasi isä, "että milt'et polttanut sormiasi siinä semmoisessa työssä. — Mitäs te, korkea herra, siitä sanotte?"
"Korkea herra ei suinkaan tahtoisi loukata Perth'in kaupungin Kaunotarta", virkkoi ritari Charteris, "ja hän kyllä tuntee mainitun neidon sydämen puhtauden sekä totuuden. Mutta kuitenkaan ei hän voi olla arvelematta, että jos tuo metsäkauriin imettämä olisi ryppyinen, laiha, vääräsääri ja punatukka, niinkuin moni Vuorelainen, jonka minä olen nähnyt, niin on suuresti epäiltävä, tokkahan Perth'in kaupungin Kaunotar olisi ollut yhtä harras häntä kesyttämään. Ja jos Katri olisi ollut yhtä vanha, ryppyinen ja koukkuselkäinen kuin se vanha ämmä, joka tän'-aamuna minulle oven avasi, niin panisin kultakannustimeni vetoon Vuorelaisen pieksuparia vastaan, että tuo metsässä kasvanut kauriinpoika ei olisi suinkaan jäänyt saarnaa toistamiseen kuulemaan. — Sinä naurat, Hanskuri, ja Katrin posket punastuvat närkästyksestä. Olkoon vaan menneeksi, vaan niin on maailman meno".
"Se on tapa, jolla maailman ihmiset lähimmäistänsä tuomitsevat, korkea-arvoinen herra", vastasi Katri vähän tulistuneena.
"No, no, kaunis pyhimys, anna toki leikkipuhe anteeksi", nauroi ritari; "ja sinä, Simo, kerro meille kuinka tuo asia loppui — Conachar viimein arvattavasti karkasi pois Vuoristoon, eikö niin?"
"Hän meni sinne takaisin", sanoi hanskuri. "Täällä Perth'issä kulki pari, kolme vuotta eräs Vuorelainen, tuommoinen asiantoimittaja, joka tuli ja meni milloin milläkin tekosyyllä, mutta todentodella hän oli sanansaattajana Gilchrist Mac-Ian'in sekä nuoren Conachar'in eli Eachin'in välillä — tällä jälkimmäisellä nimellä häntä nyt mainitaan. Siltä Vuorelais-pojalta sain tietää, että 'valkean metsäkauriin kasvatin' maanpakolaisuus-tuomio oli uudestaan tullut heimokunnan kokouksen mietittäväksi. Conachar'in kasvatus-isä, Tammiston Torkil, vanha metsämies tuli kokoukseen kahdeksan poikansa kanssa, jotka ovat pulskeimmat miehet koko clan'issa, ja vaati maanpakolais-tuomion kumoomista. Hänen sanansa olivat sitä vaikuttavammat, koska hän itsekin oli Taitschatar (tietäjä), niin että hänen luultiin olevan tekemisissä näkymättömän maailman kanssa. Hän vakuutti tehneensä taikatempun, nimeltä Tine-egom; hän oli loitsinut esiin haltijan, jolta pakoitti sen tiedon, että Eachin Mac-Ian oli ainoa mies, joka nyt pian tulevasta taistelusta oli pääsevä eheänä, ilman verihaavaa eikä vammaa. 'Siksi', päätti Tammiston Torkil, 'on tämän kohtalon suojeleman nuorukaisen läsnä-olo taistelussa välttämättömän tarpeellinen voiton saamiseksi. Siitä olen niin varma, että, jos ei Eachin seiso Duhelen-clan'in rivissä, en minä, hänen kasvatus-isänsä, eikä yksikään minun kahdeksasta pojastani ole nostava kättänsä tuossa taistelussa'.
"Tämä puhe nosti suuren pelästyksen, sillä noiden yhdeksän miehen luopuminen, jotka olivat vahvimmat koko heimokunnassa, olisi ollut sangen arveluttava seikka, varsinkin jos, niinkuin huhu kävi, asia oli tuleva ratkaistavaksi pienellä miesjoukolla kummallakin puolella. Tuo vanha taikaluulo valkean metsäkauriin kasvatista sai nyt vastapainon uudesta taikaluulosta. Tämän asian käytti nyt isä hyväkseen ja toi clan'in nähtäväksi esiin kauan piiloitellun poikansa, jonka vielä vähän lapsimainen, mutta kaunis, vilkas muoto, uljas ryhti ja liukkaat liikunnot ihastuttivat heimokunnan miehiä, niin että he ilolla tervehtivät hänet päällikkönsä pojaksi ja perilliseksi, Huolimatta tuosta hänen syntymäpaikkaansa sekä kasvatustapaansa koskevasta ennustuksesta.
"Tästä kertomuksesta, jalo herra", jatkoi Simo Hanskuri, "te voitte helposti nähdä, minkätähden omasta puolestani toivon ystävällistä kohtelua Duhele-clan'issa; ja myös saatatte nähdä, että Katrin vieminen sinne olisi sangen ajattelematon teko. Se siis, korkea-arvoinen herra, on nyt minulla raskain huoleni".