KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.
Tuo metsän urho kai ois kuuluisa,
Jos laajemmat vaan häll' ois tanteret
Ja palkattu myös historioitsija.
Työns' uljaat kyll' on, toivons' tuliset.
Byron.
Hautajaisten päätyttyä sama venesarja, joka juhlallisella, surullisella kululla oli tullut järven alapäähän, nyt palasi liehuvin lipuin sekä kaikilla muilla ilon ja riemun osoituksilla. Lyhyt aika näet vaan oli juhlan pitoon jäljellä, koska tuo kauhea taistelu Duhele-clan'in sekä sen peloittavan kiistaveljen välillä jo oli niin lähellä. Sen vuoksi oli päätetty, että hautajais-pidot sekä nuoren päällikön valtaannoustessa tavallinen juhla vietettäisiin yhdessä.
Muutamat olivat tosin tätä päätöstä vastustaneet, sanoen sen ennustavan pahaa. Mutta toiselta puolen puhui sen puolesta Vuorelaisten ainainen luonne ja tapa; sillä tätä nykyäkin vielä he yhä sekoittavat jonkunlaista juhlallista iloa suruunsa ja jotakin surumielistä iloonsa. Tämä ykstotinen, haaveksivainen kansa on vähemmin kuin muut vastahakoinen muistelemaan rakkaita poismenneitänsä ja puhelemaan heistä. Ei kuule ainoastaan nuorten (niinkuin muuallakin on tapana) puhuvan siitä, kuinka kunnolliset ja kuinka hyvät heidän vanhempansa olivat, jotka luonnon lain mukaan ovat heitä ennen lähteneet. Mutta leskikin jokapäiväisessä puheessaan usein puhuu kadotetusta puolisostaan, jopa — se on vielä oudompi! — vanhemmatkin usein kehuvat hautaan vaipuneen lapsensa kauneutta tai uljuutta. Skotlannin Vuorelaiset näkyvät katsovan ystäväin eroa kuolon kautta vähemmin täydelliseksi, perinjuuriseksi kuin yleisesti muut kansat; he puhuvat rakkaistaan, jotka ennen heitä ovat nurmen alle nukahtaneet, ikäänkuin ne vaan olisivat lähteneet enneltä pitkälle matkalle, jolle he itsekin pian menevät jäljestä. Hautajaisjuomingit, joita yleisesti koko Skotlannissa oli tapa pitää, ei siis osan-ottajien mielestä tulleet millään muotoa sopimattomasti vietetyksi, vaikka niihin tässä tilaisuudessa yhdistettiin tervehdysjuhla nuorelle päällikölle.
Sama alus, joka taannoin oli kuljettanut kuolleen hautaansa, nyt vei nuoren Mac-Ian'in uuteen valtaansa. Soittoniekat nyt kaiuttivat iloisimpia säveleitään terveisiksi Eachin'ille, yhtä hartaasti kuin ha äsken vielä soittelivat surullisimpia nuottejansa hautaan kuljetettavalle Gilchrist'ille. Jäljessä seuraavasta venesarjasta kajahteli nyt ilo- ja riemuhuutoja noiden suruparahdusten sijasta, jotka vielä juuri vähää ennen olivat herättäneet Tay-järven kaikuja. Tuhannet äänet tervehtivät nyt nuorta päällikköä, joka seisoi aluksen kokassa täysissä varuksissaan, nuoruuden, kauneuden ja voiman parhaassa kukoistuksessa, juuri samassa paikassa, missä hänen isänsä ruumis äsken makasi; hänen ympärillään kihisi nyt riemuitsevain ystävien joukko, samoin kuin se silloin murhemielin oli kihissyt vainajan ympärillä. Yksi vene kulki aina lähimpänä kunnia-aluksen takana. Tammiston Torkil, harmaapäinen jättiläinen, oli siinä perimiehenä; soutamassa oli hänen kahdeksan poikaansa, hekin kaikki kookkaammat tavallisia miehiä. Niinkuin väkevä, suosittu hurttakoira, joka on vitjoista irti päästetty, liehakoiten hyppelee ystävällisen herransa ympäri, niin kasvatus-veljein vene kiiti päällikön aluksen ohitse milloin tältä, milloin tuolta sivulta, ja kiersi kokan ympäri ikäänkuin hurjana ilosta. Ja samassa he, siinäkin äsken vertaukseksi otetun hurttakoiran kaltaisina, valppaalla kateudella estivät kaikkia muita veneitä yhtä likelle lähenemästä, sillä kovalla, mistään lukua pitämättömällä vauhdillaan olisivat he helposti voineet sysätä jokaisen tielleen sattuvan kumoon. He olivat kasvattinsa valtaan-tulemisen kautta nousseet suureen arvoon clan'issansa, ja osoittivat nyt tällä vallattomalla, melkein peloittavalla tavalla osanottoaan päällikkönsä kunniaan.
Paljon jäljempänä, aivan toisellaisilla tunteilla, kumminkin mitä yhteen siinä istuvaan tulee, kulki se vene, millä Simo Hanskuri seurasi, lehmipaimen sekä yksi ukon pojista soutajinaan.
"Jos meidän matkamme käy järven yläpäähän", sanoi hanskuri ystävälleen, "niin meiltä menee siihen monta tuntia".
Mutta samassa kun hän näin puhui, seisahtui kasvatusveljesten eli leichtach'ien vene päällikön käskystä juoksustaan, siksi kun lehmipaimenen vene heidät saavutti. Silloin he viskasivat lähelle nahkahihnan, jonka Niilo kiinnitti aluksensa kokkaan, ja sitten he taas pistivät aironsa veteen; ja vaikka heillä nyt oli toinen vene omansa perässä, he läksivät taas kiitämään pitkin järven pintaa melkein samalla vauhdilla kuin ennenkin. Lehmipaimenen vene vedettiin eteenpäin semmoisella voimalla, että oli pelko sen kokan painuvan veden alle tai lähtevän erilleen muusta rungosta.
Simo Hanskuri näki suurella huolella tämän kulun vallattoman vauhdin, joka teki että veneen laita ainoasti oli tuuman tai parin verran veden yli. Ja vaikka Niilo Lehmipaimen yhä vakuutteli, että se kaikki vaan tehtiin hänelle erinäiseksi kunniaksi, toivoi hän sydämessään hartaasti tämän matkan pian ja hyvin loppuvan. Niin se loppuikin, paljon pikemmin kuin hanskuri luuli; sillä pitopaikka ei ollut kuin neljän virstan päässä hautaussaaresta; tämä paikka oli siksi valittu, kun päällikön sitten piti mennä kaakkoon päin, niin pian kun juhla oli loppunut.