"Niin onkin, poikani", vastasi Karthausilainen, "ja suuresti epäilen, tokko heidän vihansa sallii minun edes viipyä koko tässä seudussa. En puhunut muuta kuin muutamia sanoja, kuinka turhaa taika-uskoa ja hullutusta on käyminen St. Fillian'in kirkossa — varkaitten hakeminen sen kirkon kellon avulla — hullujen kylvettäminen St. Filian'in lammikossa, ikään kuin heikkomielisyys siitä voisi parata — ja voi! vihamieheni ovat ajaneet minut ulos majastansa, niinkuin luultavasti pian ajavat minut ulos koko tästä elämästäkin",
"Kas siinäpä se onkin!" sanoi hanskuri; "katsokaas semmoista se on, kun ei huoli olla varoillansa! — Mutta minua, Klemetti-isä, ei ihmiset suinkaan aja ulos, paitsi kenties jos olen teillä seurakumppalina. Olkaa siis niin hyvä ja virkkakaa nyt kohta mitä teillä on sanottavaa tyttärestäni, ja olkaamme sitten vähemmin naapurikset kuin tähän asti".
"Tämä, Simo veli, minulla olisi sanottavaa. Tuo nuori päällikkö, vaikka paisunut oman valtansa ja loistonsa ihailemisesta, pitää yhtä vielä kalliimmassa arvossa kuin sitä kaikkea, ja se yksi on sinun tyttäresi".
"Hänkö, Conacharko?" huudahti Simo. "Minun karannut oppipoikaniko uskaltaa nostaa silmänsä minun tyttäreeni?"
"Voi!" sanoi Klemetti, kuinka kiinteässä meidän maallinen ylpeytemme on, aivan kuin muratti juurtuu muuriin lujasti kiinni, ettei sitä siitä tahdo irti saada! — Hänkö muka nostaa silmänsä sinun tyttäreesi? Voi, ei suinkaan niin! Vaan Duhele-clan'in päällikkö, vaikka on niin mahtava ja pian tullee vielä mahtavammaksi, luopi silmänsä alas perthiläiseen porvaris-tyttöön ja tietää sen olevan arvonsa alennusta, että hän niin tekee. Mutta, käyttääkseni hänen omia maallisia sanojansa, hänestä on Katri rakkaampi kuin elämä tässä maailmassa sekä autuus toisessa — hän ei voi elää ilman Katritta".
"No kuolkoon sitten, jos niin mielensä tekee", sanoi Simo Hanskuri; "sillä Katri on kihloissa erään kunnollisen Perth'in kaupungin porvarin kanssa. Enkä hänelle annettua sanaani rikkoisi, vaikka tyttäreni sen kautta pääsisi itse Skotlannin kruununperillisen morsiameksi".
"Niinpä luulinkin sinun vastaavan", sanoi munkki. "Soisinpa vaan, hyvä veljeni, että myös hengellisissä asioissa näyttäisit hiukan samaa rohkeutta ja miehuutta, jolla käytät maallisia".
"Vaiti — vaiti, Klemetti-isä!" vastasi hanskuri. "Kun te sille juonelle poikkeette, haisee jokainen sananne palavalta tervalta, ja se on haisu, josta minä en pidä. Mitä Katriin tulee, pitää minun menetellä niin viisaasti kuin voin, ettei tuo nuori valtias suutu; mutta hyvä on ettei tyttäreni ole hänen kätensä ulottuvissa".
"Sitten hän todella mahtaa olla hyvin kaukana", sanoi Karthausilainen. "Ja nyt, Simo veikkonen, koska sinä katsot vaaralliseksi seurata minua ja oppejani, täytyy minun kai lähteä yksin kulkemaan niiden kanssa sekä niiden vaarain kanssa, jotka niistä voivat tulla minulle. Mutta kenties silmäsi joskus, vähemmin sokeentuneena maallisten toivoin ja pelkoin kautta kuin nyt, vilahtaa takaisin tähän mieheen, joka luultavasti kenties pian ijäksi temmataan pois sinulta. Muista silloin että yksistään vakuutus hänen oppinsa totuudesta ja tärkeydestä on voinut saattaa Klemetti Blair'in olemaan pelkäämättä, vieläpä härsyttämään mahtavain paatuneitten vihaa, säikyttämään pelkurein ja epäluuloisten sydäntä, kulkemaan tässä maailmassa ikään kuin hän siihen ei kuuluisikaan, ja päällensä ottamaan hullun nimen, siksi että hän kenties saisi joitakuita sieluja käännytetyiksi Herransa puoleen. Jumala sen tietää, kuinka kernaasti olisin ihmisille mieliksi kaikissa luvallisissa asioissa, saadakseni veljieni sekä sisarteni rakkauden ja suosion itseeni taipumaan! Ei tunnu helpolta, että minua kunnian-arvoiset ihmiset kammoovat niinkuin ruttotautista, että nyky-ajan Fariseukset minua vainoovat jumalattomana väärä-uskolaisena, ja että suuri kansanjoukko, pitäen minua hulluna, joka kenties saattaa ruveta vahinkoa tekemään, katsoo minua yhtä suurella ylenkatseella kuin myös kauhistuksella. Mutta vaikka nämät rasitukset tuntuisivat vielä sata vertaa raskaammilta, en saa sammuttaa minussa palavaa tulta; mun täytyy totella ääntä sydämessäni, joka sanoo: 'Puhu!' — Voi minua, jos en Jumalan sanaa saarnaisi, vaikka tulisikin minun lopuksi saarnata sitä tulirovion keskeltä!"
Näin lausui tää peloton todistaja. Ja hän oli niitä miehiä, joita Jumala joskus aina herätti, siksi että väärentämätön kristin-oppi säilyisi pimeimpienkin aikakausien läpi ja apostolien ajoista menisi perintöön sille päivälle, jolloin uskonpuhdistus, käyttäen kirjapainon keksintöä hyväkseen, koitti koko kirkkaudessaan. Hanskuri itsekin nyt näki kuinka itsekäs hänen viisautensa oli; hän ylenkatsoi itseään, kun hän näki munkin kääntyvän pois alttiiksi-antaumuksensa pyhyydessä. Jopa silmänräpäyksen aika tuntui hänessä halu noudattaa saarnamiehen esimerkkiä ihmisrakkaudessa ja itsensä uhraavassa innossa. Mutta se tuuma välkähti vaan niinkuin ukkosen salama pimeän holvin kautta, missä ei ole mitään, josta valo heijastuisi, ja niin hanskuri hitaasti astui alas mäeltä, melkein päinvastaista suuntaa kuin munkki; hän unohti pian pois koko Klemetti-isän saarnoineen ja vaipui tavallisiin miettimisiin, huolehtien lapsensa turvallisuudesta sekä omasta.