"Isä", virkkoi Simo jyrkästi; "minun mielestäni olisi tarpeellisempi että te seisoisitte tuossa kappelissa tuolla missä te voisitte olla veljillänne apuna heidän papillisissa toimissansa, kuin että te tässä sekoittelette ja järkähdyttelette nöyrän, vaikka oppimattoman, kristityn uskoa".
"Ja miksikä sanot niin, hyvä veli, että minä muka tahdon järkähdyttää sinun uskosi perustetta?" kysyi Klemetti. "Niin totta kuin toivon Jumalan armoa, minä mielelläni vuodattaisin kaikki sydänvereni, jos se olisi tarpeellista jonkun ihmisen kiinnittämiseksi hänen uskoonsa".
"Sananne ovat kauniit, isä, sen myönnän", virkkoi hanskuri; "mutta jos tulee arvata oppinne kelvollisuutta sen hedelmistä, niin on jo Jumala kyllin rangaissut minua kirkon käden kautta, siitä että teitä olen kuullellut. Ennen kuin teidän saarnoissanne olin käynyt, rippi-isäni ei siitä suurta melua nostanut, jos tunnustinkin joskus puhuneeni pari leikillistä sanaa oluthaarikan ääressä, annas olla että olikin jostakusta munkista tai nunnasta pilaa tehty. Jos olin sattunut sanomaan, että Hubert-isä oli ahkerampi pyytämään jäniksiä kuin sieluja, niin tunnustin sen synnin kappalaiselle Vinesauf'ille, joka nauroi ja käski minun rangaistukseksi kuitata joku rätinki. Taikka jos olin sanonut että kappalainen Vinesauf oli hartaampi pullolle kuin messukirjalle, niin tunnustin syntini Hubert-isälle, ja uusi haukka-kinnas sovitti taas kaikki. Näin oli omatuntoni sekä äitimme kirkko aina sovinnossa sekä ystävyydessä, ja molemmin puolin aina annettiin anteeksi. Mutta sen jälkeen kuin teitä kuulemassa olen käynyt, tämä suloinen sovinto on rikkoutunut, ja korviini nyt yhä vaan soitetaan niinkuin pasunalla tulta ja roviota tässä maailmassa, kiirastulta toisessa. Antakaa mun siis olla rauhassa, Klemetti-isä, tai puhukaa toisille, jotka teidän oppinne käsittävät. Minussa ei ole miehuutta kyllin marttyyriksi. Eipä minussa vielä koskaan eläissäni ole ollut edes sen verran miehuutta, että olisin niistänyt kynttilän karren sormillani. Ja, totta puhuen, minun tekee mieleni mennä Perth'iin takaisin, anoa syntini anteeksi hengellisen tuomiokunnan edessä, kantaa risukimppu hirsipuun juurelle peruuttamisen merkiksi, ja ostaa itselleni takaisin hyvän kristityn maine, vaikkapa menisikin sen hinnaksi kaikki, mitä minulla lienee maallista tavaraa".
"Sinä olet suutuksissa, rakas veli", lausui Klemetti; "ja kadut mitättömän maallisen vaaran sekä mitättömän maallisen vahingon uhkaamisen tähden ne hyvät ajatukset, jotka sinulla yhteen aikaan oli".
"Teidän on kyllä helppo puhua, Klemetti-isä, koska te jo aikaa olette luopuneet kaikista maailman tavaroista sekä hyvyyksistä, ja olette valmis, milloin hyvänsä sitä vaaditaan, antamaan henkenne oppinne eteen, jota te uskotte ja saarnaatte. Te olette yhtä valmis pukemaan päällenne pikistä paitaa sekä tulikivistä lakkia kuin paljas mies vuoteelleen laskeumaan, ja näyttääpä melkein kuin olisitte siihen melkein yhtä kernas. Mutta minulla on vielä paljon, mikä minua tähän maailmaan kiinnittää. Minun omaisuuteni on vielä omani, ja Jumalan kiitos siinä on kunnon tavalla elämisen varaa. Henkeni myös on terveen, kuudenkymmenvuotisen miehen henki, eikä minulla ole mitään kiirutta elämäni lopettamaan. Ja jos olisinkin niin köyhä kuin Job ja aivan haudan partaalla, eikö minun pitäisi yht'-hyvin pitää kiinni tästä elämästä tyttäreni tähden, jolle teidän opetuksenne kautta jo on tullut niin paljon onnettomuutta?"
"Sinun tyttäresi, Simo veikkonen", sanoi Karthausilainen, "todellakin on enkeli maan päällä".
"Niin oikein, ja teidän opetuksenne kautta hän nyt hyvin luultavasti pian tulee enkeliksi taivaassa, vieläpä saa nousta siihen tulisissa vaunuissa".
"Hyvä veli", sanoi Klemetti, "älä, ole niin hyvä, puhu semmoisista, joista niin vähän ymmärrät. Turhaa ajan hukkaa olisi, jos koettaisin sinulle näyttää valoa, joka sinua vaan suututtaa; mutta kuultele kumminkin mitä minulla olisi sanottavaa tyttäresi suhteen, jonka maallinenkin onni, vaikken sille silmänräpäykseksikään anna mitään arvoa taivaallisen rinnalla, yhtähyvin on oikeassa paikassansa yhtä suurena huolena Klemetti Blair'illä kuin Katrin omalla isällä".
Kyyneleet nousivat vanhan miehen silmiin, hänen näin puhuessaan, ja
Simo Hanskuri taas oli johonkin määrään leppynyt, kun nyt vastasi:
"Voisi luulla teitä, Klemetti-isä, lempeimmäksi, laupeimmaksi kaikista ihmisistä. Mistäs sitten tulee, että yleinen viha teitä vastaan nousee, mihin ikinä te jalkanne astutte? Voisinpa panna vaikka henkenikin vetoon, että jo olette kerjinneet suututtaa tuota puolta tusinaa köyhiä munkkeja tuossa veden-ympäröimässä häkissä, ja että teitä on kielletty hautajaisissa läsnä-olemasta?"