Muutamat vuoret olivat terävähuippuiset, toiset leveäharjaiset; muutamat kallioiset ja jyrkät, toiset tasaisempivietteiset. Tuolla jättiläis-joukolla näkyi myös olevan sopivat päällikkönsä — uhkaavainen Ben-Lawers'in tunturi sekä vielä korkeampi Ben-Mohr, jotka kohoavat paljon yli kaikkein muitten ja pitävät kauan aikaa kesälläkin, joskus koko vuoden umpeen, loistavan lumilakin päässänsä. Mutta tuon metsäisen vuoriseudun rajoilla, siellä, missä vuoret järveen päin viettivät, näkyi silloinkin jo monta ihmisen jälkeä. Kyliä oli nähtävänä, varsinkin pitkin järven pohjoista rantaa, puoleksi peitossa noissa kaitaisissa loiroissa, joista pieniä puroja ulos Tay-järveen virtailee. Niinkuin useimmat maalliset asiat olivat ne varsin kauniit kaukaa nähden, mutta lähemmäksi tultua ne olivat ilettävät, inhottavat, siivottomuutensa tähden sekä niidenkin mukavuuksien puutteen vuoksi, joita Indianilais-teltassa voi tavata. Niissä asui kansa, joka ei viljellyt maata eikä huolinut ahkeran työn tuottamista nautinnoista. Naisväen, vaikka heitä muuten rakkaudella, jopa jollakin hellätuntoisella kunnioituksella kohdeltiin, täytyi tehdä kaikki välttämättömät kotiaskareet. Miehet joskus vaan tarttuivat kömpelöön sahraan, taikka useammin lapioon; vastahakoisesti käyden työhön, jota niin halventavaksi arvolleen katsoivat; paraasta päästä oli heidän huolenansa vaan mustan karjansa paimentaminen, joka oli heidän suurin rikkautensa. Kaikkina jouto-aikoinansa he kalastivat, metsästivät tai rosvoilivat. Jälkimmäinen työ tehtiin lyhyinä rauhan-aikoina vaan joskus huviksi, vaan sodan-ajalla he ryöstelivät rohkeammalla vallattomuudella ja taistelivat tulisemmalla vihalla. Sota, yleinen tai yksityisempi, suuremmassa tai pienemmässä määrässä, olikin heidän elämänsä päätoimena, ainoa, joka heidän mielestään oli täydesti heidän arvonsa mukainen.
Järven loistava pinta itsestäänkin jo oli ihastuttava näkö-ala. Sen jalo avaruus sekä siitä ulos virtaava kaunis, valtava joki saivat vielä lisää kauneutta pienen saaren kautta, jommoisia luonto niin usein on tuonut koristeeksi Skotlannin järville. Tätä nykyä nähdään tässä saaressa ainoasti muutamia muodottomia, viidakon peittämiä raunioita; mutta puheen-alaisella ajalla kohosi täällä torneineen, nastoineen luostari, jonka perin permannon alla Sibylla, Englannin kuninkaan Henrik I:n tytär ja Skotlannin kuninkaan Aleksanderi I:n puoliso lepäsi. Tämä pyhä paikka oli nyt katsottu täys-arvoiseksi lepopaikaksi myös Duhele-clan'in päällikön ruumiille, kumminkin väliaikaisesti, siksi kun, nykyisen uhkaavan vaaran hälvettyä, saataisiin viedä se erääsen mainioon luostariin pohjoisessa, missä hänen piti saada viimeinen sijansa kaikkein esi-isiensä rinnalla.
Suuri joukko veneitä läksi järvelle eri kohdista, sekä lähemmistä että kaukaisemmista. Useammissa oli mustia lippuja liehumassa; monessa istui kokassa rakkopillin soittajia; he aika ajoin pinnistivät soitostansa joitakuita kimakoita, valittavaisia säveleitä, joista hanskuri arvasi että ruumis-saatto jo oli tulossa. Nämät valittavaiset sävelet olivat kuitenkin vaan ikään kuin soittojen viritys ja valmistus nyt pian alkavaan yleiseen suruvirteen.
Kaukainen humina kuului jo kaukaa järven yläpäästä; se tuntui tulevan noista kaukaisista vuoriloiroista, joista Dochart- ja Lochy-purot kuohuvat Tay-järveen alas. Tuossa jylhässä lähipääsemättömässä paikassa, mihin Campbell'it myöhempinä aikoina perustivat lujan Finlayrigg-linnansa, oli Duhele-heimon pelätty päällikkönsä vetänyt viimeisen hengenvetonsa; ja siksi että hänen hautajaisissaan komeus tulisi niin suureksi kuin mahdollista, piti nyt ruumis kuljetettaman koko järveä pitkin siihen saareen, joka hänen väli-aikaiseksi leposijakseen oli valittu. Surusaatto, päällikön oma alus etupäässä, jossa iso musta lippu liehui, oli jo kulkenut enemmän kuin kaksi kolmannesta matkastansa, ennen kuin se rupesi näkymään kukkulalle, missä hanskuri seisoi sitä menoa katsomassa. Niin pian kun ruumis-aluksen seurassa tulevista veneistä yleinen coronach-virsi alkoi kaukaa kaikua, vaikenivat kaikki syrjäiset valitus-sävelet kohta, aivan kuin variksen vaakunta ja haukan vinkuminen vaikenevat, kohta kun kotka vaan kerran kiljahtaa. Veneet, jotka olivat ajelleet sinne tänne järven pinnalla, niinkuin hajounnut vesilintuparvi, vetäytyivät nyt yhteen, asettautuen jonkunlaiseen järjestykseen, niin että ruumis-saatto saisi tilaa kulkeakseen ja ne sitten itse voisivat siihen kukin paikalleen yhtyä. Sillä välin alkoi sotapillien kimakka vingutus kuulua yhä selvemmin, ja parku lukemattomista veneistä, jotka seurasivat sitä, missä päällikön musta lippu liehui, nousi hurjalla soinnulla ylös aina Tom-an-Lonach'in kukkulalle, jolta hanskuri näköä katseli. Ruumis-saaton etupäässä kulkeva alus kantoi kokassaan jonkunlaista lavaa, jonka päällä päällikkö-vainajan ruumis makasi valkoisiin hikiliinoihin käärittynä, kasvot peittämättä. Tässä aluksessa oli hänen poikansa sekä muut lähimmät sukulaiset; sen jäljestä tuli lukematon joukko kaikennäköisiä veneitä, mitä vaan oli saatu kokoon itse Tay-järveltä tai maatakin myöten tuotu Earn-järveltä ynnä muualta. Useat niistä olivat sangen heikot rakennukseltaan. Nähtiinpä joukossa myös curragh'eja, pajukimppujen yli levitettyjä häränvuotia, muinaisten Brittiläisten tavan mukaan. Muutamat hautajaisvieraat kulkivat juuri siksi tilaisuudeksi ensimmäisistä käsiin sattuneista aineista tehdyillä lautoilla, jotka olivat niin voimattomasti kokoonkyhätyt, että kyllä oli syytä pelätä useampain clanilaisten vielä saavan, ennen tämän retken loppua, mennä seuraamaan päällikkö-vainajaansa aina toiseen maailmaan asti.
Koska suuri veneistä sekä pienempi, järven alapäästä ja saaresta kokoontullut, lähenivät toisiansa, tervehdittiin toinen toistansa kovalla, moni-äänisellä huudolla, jonka loppusävel venyi hurjan pitkäksi. Metsäkauriit siitä säikähtivät ja pakenivat loiroistansa monen virstan päästä, pyrkien turvapaikkoihin kaukaisemmille vuorille; ja kesykin karja, vaikka ihmis-ääneen tottunut, tunsi saman säikähdyksen, minkä ihmisen huuto metsän elävissä nostaa, ja pakeni laitumiltaan soille sekä viidakoihin. Tämä huuto nyt myös kutsui saaressa asuvat munkit luostaristaan ulos. He astuivat ulos matalasta portistansa, kantaen ristejä sekä kirkonlippuja, kaikella kirkollisella komeudella, mitä he voivat vaan saada aikaan. Samassa alkoivat heidän kellonsa, joita heillä oli kolme, soida ruumis-soittoa, joka kajahti pitkin järveä nyt vaienneen kansan korviin, ja sen kanssa yhtyi katolisen kirkon juhlallinen virrenveisu, tuleva saattojärjestyksessä astuvasta munkkijoukosta. Monellaisia menoja nähtiin siellä vielä, silloin kun sukulaiset kantoivat ruumiin maalle; he asettivat sen penkereelle, joka kauan aikaa jo oli ollut siksi tarpeeksi vihitty ja kulkivat deasil'iä sen ympäri.[33] Kuu ruumis sitten nostettiin kirkkoon kannettavaksi, kajahti taas yhteinen parahdus kansanjoukosta; soturein karkea ääni ja naisten kimakka kiljuminen olivat siinä yhdistyneet vanhusten vapisevain sävelten sekä lasten vinkumisen kanssa. Viimeistä kertaa vielä kuului coronach, silloin kun ruumis kannettiin kirkon sisään, mihin vaan vainajan lähimmät sukulaiset sekä clan'in parhaat miehet päästettiin. Tämä viimeinen suruparahdus oli niin kauhean kova, siihen vastasi niin monta sataa kaikua, että hanskuri ehdottomasti tukkesi korvansa käsillään, sulkeaksensa pois tai kumminkin vähentääksensä sen läpipistävää vaikutusta. Hän yhä vielä seisoi niin, kun jo haukat, tarhapöllöt sekä muut tuosta hurjasta huudosta säikähtyneet linnut olivat jälleen asettuneet paikoilleen; ja kun hän viimein otti pois kätensä, kuuli hän äänen, joka aivan hänen vieressään virkkoi:
"Onko, Simo Hanskuri, mielestäs tuo tuossa sopiva katumus- ja ylistysvirsi, jolla raadollista, multamajastansa karkoitettua sielu-parkaa saatetaan sen lennossa Luojansa luokse?"
Hanskuri kääntyi sinnepäin ja näki aivan vieressänsä vanhan miehen, jolla oli pitkä, valkea parta. Kirkkaista, lempeistä silmistä sekä ylimalkaan kasvoin laupiaasta näöstä oli Simon helppo tuntea tämä mies Karthausilais-munkiksi, Klemetti-isäksi, vaikka hän ei ollut enää munkinpuvussa, vaan sarkatakki yllään, Vuorelais-lakki päässä.
Meidän tulee muistaa, että hanskuri tätä miestä yhtä paljon kammosi kuin kunnioitti — hänen terve järkensä ei voinut olla kunnioittamatta munkin mielenlaatua ja käytöstä, vaan samassa myös hänessä oli kammoa, senvuoksi kun Klemetti-isän omituinen oppi oli ollut syynä Katrin maanpakolaisuuteen niinkuin myös hänen omaansa. Hänen vastauksensa munkin tervehdykseen ei siis ilmoittanut pelkkää iloa; ja kun Klemetti uudestaan kertosi kysymyksensä, mitä hän noista hurjista hautajaismenoista piti, sanoi Simo:
"Enpä oikein tiedä, hyvä isä. Mutta osoittavathan nuot ihmiset velvollisuutensa mukaan päällikkö-vainajalleen viimeistä kunniaa esi-isiensä tavan mukaan. He tahtovat ilmoittaa suruaan ystävänsä pois-menosta sekä rukoilla Jumalaa hänen puolestaan; ja sen, mikä näin hyvästä tahdosta tulee, pitäisi mielestäni kelvata Jumalalle. Jos ei niin olisi, niin arvelen, olisi Jumala jo ennen tätä, opettanut heille parempaa".
"Sinä erehdyt", vastasi munkki. "Jumala on suonut valoansa meille kaikille, vaikka erimäärin; mutta ihmiset tiete taiten ummistavat silmänsä ja tahtovat olla pimeässä. Tuo sokea kansa sekoittaa kristityn kirkon menoihin esi-isiensä vanhoja pakanallisia temppuja; he yhdistävät näin rikkauden sekä vallan kautta turmeltuneen kirkon inhottaviin tapoihin pakanallisten metsäläisten julmat, veriset uhrit".