"Noin puolentoista peninkulman päässä, puuhaamassa hautajaisia sekä varustamassa kaikkea taistelua varten — kuollut hautaan, elävät taisteluun".
"Se on pitkä matka, johon on sinulta tullen, mennen menevä koko tää yö", virkkoi hanskuri. "Ja olenpa aivan varma, että Conachar, kun vaan saa tietää minun — —"
"Unohda pois koko Conachar", varoitti paimen, pannen sormensa huulilleen. "Ja mitä noihin puoleentoista peninkulmaan tulee, ei ne ole muuta kuin yksi Vuorelaisen harppaus, kun sana on saatettava ystävän sekä päällikön välillä".
Näin sanoen jätti toimelias paimen vieraansa vanhimman poikansa sekä tyttärensä huostaan ja läksi kaksi tuntia ennen sydän-yötä matkalleen, jolta jo oli kauan ennen päivän nousua palannut. Hän ei häirinnyt väsynyttä vierastansa; mutta kun vanhus aamulla itsestään oli noussut, ilmoitti paimen hänelle, että päällikkö-vainajan hautajaiset tulisivat pidettäviksi sinä samana päivänä. Niihin ei Eachin Mac-Ian'in sopinut tosin Saksilaista pyytää; mutta sitten seuraaviin juhlajuominkeihin hän ilolla toivoi matkalaista vieraakseen.
"Hänen tahtoansa minun täytyy noudattaa", virkkoi hanskuri, hiukan hymyillen hänen sekä entisen oppipojan nyt muuttuneesta välistä. "Hän on herrana nyt, ja toivonpa hänen kuitenkin muistavan, että minä, kun välimme oli päinvastoin, en käyttänyt valtaani kovin kovasti".
"Hui, hai, veikkonen!" huudahti paimen. "Mitä vähemmin siitä puhut, sitä parempi. Vaan kyllä saat nähdä olevasi suotu vieras Eachin'in kodissa, ja piru vie sen, joka uskaltaa sinuun koskea täällä meidän rajaimme sisäpuolella. Mutta nyt hyvästi — minun täytyy lähteä hautaamaan parasta päällikköä kaikista, mitä clan'illamme ikinä on ollut, viisainta kaikista johtajistamme, jotka ovat ikinä käyneet, suokanervan oksa lakissaan. Hyvästi vaan nyt vähäksi aikaa, ja jos tahdot mennä tuonne ylös Tom-an-Lonach'in kukkulalle meidän talomme takana, niin saat nähdä komean näön ja kuulla coronach'in (surulaulun), joka on kaikuva aina Lawers-vuoren huipulle saakka. Kolmen tunnin kuluttua on sitten vene tuleva sinua noutamaan tuohon pieneen lahdenpoukamaan, noin virstan matkan päähän Tay-virran niskasta".
Näin sanoen hän läksi, vieden kanssaan kaikki kolme poikaansa, soutajiksi siihen veneesen, jolla hän oli muuta surusaattoa seuraava, sekä molemmat tyttärensä, joiden ääniä oli tarvis surulaulussa, joka tämmöisissä yleisen murheen tilaisuuksissa laulettiin taikka pikemmin sanoen, huudettiin.
Yksin jäätyänsä Simo Hanskuri meni talliin, hevostansa katsomaan, ja näki että se oli hyvin varustettu graddan'illa s.o. paahdetulla ohraleivällä. Tämän ystävyyden suuruuden Simo täydesti käsitti, sillä hän tiesi että talossa varmaan oli sangen vähän sitä herkkua enää jäljellä, siksi kun elon aika taas oli tuova vähäisen määrän uutista. Lihaa sitä vastaan oli Vuorelaisilla aina yltäkyllin, ja järvestä oli myös runsaasti kalaa saatavana paaston ajaksi, jonka sääntöjä he eivät kuitenkaan olleet kovin tarkat pitämään. Soissa oli tarjona yhtä lajia hienoja heiniä, jotka tosin eivät olleet hyviä; mutta Skotlannin ratsut, samoin kuin ratsumiehet, eivät olleet siihen aikaan kovin herkkuihin tottuneet. Simon Gauntlet — se oli hevosen nimi — oli paitsi sitä saanut tallin lattian peitetyksi kanervilla vuoteekseen, ja oli siis varustettu vieraanvaroilla niin hyvin kuin vaan täällä Vuoristossa kannatti.
Nähtyänsä näin että mykkä matkakumppalinsa oli saanut kaikki tarpeensa, yksikseen omien tuskallisten mietteittensä nojaan jäänyt hanskuri ei tietänyt parempaa neuvoa kuin totella paimenen kehoitusta ja nousta Tom-an-Lonach-kukkulalle, (Honkavaaralle). Puolen tunnin kiipeemisellä hän pääsi ylös huipulle ja näki nyt edessään koko järven avaruuden. Muutamat vanhat, pitkät, yksinäiset hongat yhä vielä näyttivät, mistä syystä tämä kukkula oli saanut nimensä. Mutta enin osa olivat tulleet uhreiksi tuolla sotaisalla ajalla niin yleiselle joutsien tarpeelle; sillä joutsi oli Vuorelaisille hyvin käytetty ase, vaikka heidän joutsensa sekä nuolensa olivat muodoltaan niinkuin voimaltaan paljon huonommat kuin iloisessa Englannissa. Vielä seisovat yksinäiset, synkännäköiset hongat olivat aivan kuin murretun sotarinnan viimeiset urhot, jotka hajallaan siellä täällä pitävät paikkansa jossain edullisemmassa kohdassa ja ovat lujasti päättäneet viimeiseen asti tehdä vastarintaa. Honkavaaran takana, vähän erillään, nousi toinen vielä korkeampi kukkula, paikoin peitetty viidakolla, paikoin lakeilla nurmikoilla. Niillä karja kuljeskeli, etsien tällä vuoden-ajalla niukkaa ravintoansa tähteitten sekä hetteitten ympärillä, missä tuore ruoho kaikkein ensiksi pisti esiin.
Järven vastainen eli pohjoinen ranta oli paljon vuorisempi kuin se, missä hanskuri seisoi. Metsät ja viidakot peittivät vuorien kupeet, pujahtain paikoittain näkymättömiin vuorten välisiin mutkikkaisin loiroihin. Vaan korkealle yli tämän vyöhykkeen, joka vielä jokseenkin kelvollista maanlaatua osoitti, kohosivat itse paljaat, mustat kukkulat, sillä vuoden-ajalla luonnollisessa synkässä kolkkoudessaan.