"Virka siitä niin vähän kuin suinkin voit, Simo veikkonen", sanoi paimen. "Huomaa se, ystäväni, että sinun ammattisi, joka kyllä kelpaa vallan hyvin tuossa rauhaisassa Perth'in kaupungissa, on kuitenkin kovin halpaa käsityötä, ollakseen suuressa arvossa Lawers-vuoren juurella tai Tay-järven rannoilla. Eipä meillä löydy edes koko kielessämme sanaa, joka kintaitten tekijää merkitsisi".
"Suuresti kummeksisinkin, jos löytyisi, Niilo veikkonen", sanoi Simo kuivakiskoisesti, "koska ei teillä juuri ole kintaita. Eipä tainne löytyä koko Duhele-clan'issa toista paria, paitsi sitä, jonka itse annoin Gilchrist Mac-Ian'ille — Jumala hänen sielulleen olkoon armollinen! — ja se oli hänen mielestään mainio lahja. Vaan kovin on mieleni paha hänen kuolonsanomastaan, sillä minä olin tullut vartta varten hänen puheilleen".
"Parempi olisikin, jos kääntäisit hevoses pään etelään päin huomeis-aamun koittaessa", sanoi paimen. "Hautajaiset tulevat nyt kohta pidettäviksi ja sangen kiireesti. Tappelu on määrätty tapahtuvaksi Dnhele- sekä Chattan-clan'ien välillä, kolmekymmentä miestä kummallakin puolella, ensi Palmusunnuntaina; meillä siis on varsin vähän aikaa itkemään kuollutta ja tervehtimään eläviä".
"Vaan minun asiani on niin kiireistä laatua, että minun täytyy saada puhutella nuorta päällikköä, vaikkapa vaan neljännestunnin aika", virkkoi hanskuri.
"Kuules, veikkonen", virkkoi mökin isäntä, "sinun asianas, arvaan ma, lienee vanhojen saatavien velkominen taikka kaupan teko. Mutta jos päällikkö lieneekin sinulle jotain velkaa olostaan sinun kodissas tai muuten, niin et voi sitä nyt vaatia häneltä; sillä nyt on tarvis kaikkia heimomme varoja kunnon aseitten hankkimiseen meidän taistelijoillemme, niin että me noiden vuorikissojen kanssa yhteen sattuessamme voimme näyttää olevamme parempia miehiä. Jos taas kaupantekoon olet tullut, niin on tää hetki vielä huonommin valittu. Tiedäthän että sinua jo moni heimokunnassamme kateudella katselee, siitä syystä kun sinulla on ollut nuoren päällikkömme kasvatus hallussas, joka muulloin tavallisesti vaan uskotaan heimokunnan omille parhaille miehille".
"Mutta Pyhä Neitsyt auttakoon!" huudahti hanskuri, "pitäisihän toki heidän muistaa, etten minä tuota minulle annettua virkaa pyytänytkään, vaan että sen vanhan päällikkönne rukoilemisen ja kärttämisen tähden otin ja että siitä on tullut minulle melkoinen vahinko. Tuo Conachar, — eli Eachin, tai mikä hänen nimensä teillä nyt lienee — on pilannut minulta metsäkauriin-nahkoja monen Skotlannin markan edestä".
"Siinäpä taas", sanoi paimen, "olet päästänyt suustasi sanan, joka sinulle voisi hengen maksaa. Vähempi rangaistus tuskin kohdannee sitä, joka puolellakaan sanalla tohtii mainita nahkoja ja vuotia, varsinkin metsäkauriitten. Meidän päällikkömme on nuori ja arvostaan arka — ei kukaan syytä siihen tiedä paremmin kuin sinä itse, hanskuri veikkoseni. Tietysti hän haluaisi, että kaikki, mikä hänen perintö-oikeutensa vastustamista sekä hänen maapakolaisuuttansa koskee, kokonaan unohtuisi. Hän ei siis suinkaan ole ystävällisillä silmillä katseleva sitä miestä, joka kansan tai päällikön omankin huomion vetää takaisin siihen, minkä muisto heille tuottaa mielipahaa. Arvaapas itse mikä tunne heissä on heräävä tällä hetkellä, jos he saavat nähdä vanhan Perth'in hanskurin, jonka luona nuori päällikkö niin kauan on ollut oppipoikana! — Ei, ei, veli veikkoseni, sinä olet nyt ihan harhatiellä. Sinulla on liika kiirut tulla kumartamaan uutta aurinkoa, nyt kun sen loisto vasta on taivaanrannan kohdalla. Tule sitten, kun se on noussut korkeammalle taivaan kannelle; silloin olet sinäkin saava osasi sen keskipäiväisestä paahteesta".
"Niilo Lehmipaimen", virkkoi hanskuri, "me olemme vanhat ystävykset, niinkuin sanoit; ja koska sinua totisena ystävänä pidän, puhun sinulle suoraan, vaikka sanani, jos ne toiselle sinun clanisi miehelle puhuttaisiin, saattaisivat minulle vaaraa tuottaa. Sinä luulet että tulin tänne rahan saamisen toivossa, ja luonnollista onkin että niin luulet. Mutta enpä nyt enää, näin vanhalla ijälläni, olisi lähtenyt oman takkani äärestä tuolla Curfew-kadun varrella, vaikkapa saisin täällä lämmittää itseäni kaikkein kirkkaimmassa päivänpaisteessa, mikä ikinä on paistanut Vuoriston kanervikoille. Todellinen syy on, että minä hädissäni pakenin tänne — vihamieheni ovat voitolla, ja ovat syyttäneet minua asioista, joita en koskaan tekisi, en edes unissanikaan. Yhtähyvin olisin tullut tuomituksi; ei ollut minulla muuta kuin ne kaksi ehtoa: taikka paeta pois taikka pysyä kotona ja joutua surman suuhun. Siksi tulen nyt nuoren päällikkösi luokse, joka omalla hädän-ajallansa sai turvapaikan minun luonani, joka kodissani söi minun leipääni, joi minun maljastani. Minä pyydän häneltä turvaa, niinkuin toivon kuitenkin vaan vähäksi ajaksi".
"Se on ihan toinen asia", vastasi paimen, "niin aivan toinen, että jos tulisitkin sydän-yöllä Mac-Ian'in ovelle, vaikkapa itse Skotlannin kuninkaan pää kainalossas, tuhat miestä takanas, jotka surmatun verta kostaa tahtoisivat, hänen kunniansa, minun arvatakseni, ei sallisi hänen kieltää turvaa sinulta. Sinun syyttömyytesi tai syyllisyytesi siihen ei tee juuri mitään — taikka, jos lienet syyllinen, niin tulee hänen sitä enemmän suojella sinua, koska sinun hätäsi ja vaarasi siinä tapauksessa ovat sitä suuremmat. Minä lähden nyt kohta hänen luoksensa, ettei mikään hätikkö kerkiä viemään hänelle sanaa sinun tulostas, ennen kuin hän samassa myös saapi syynkin tietää".
"Mieleni on paha, että sinulle tästä tulee vaivaa", sanoi hanskuri.
"Missäs päällikkö nyt on majassa?"