Simoakin jo rupesi tämä autius peloittamaan. Hän oli kerran, sen perästä kuu Kinfauns'ista läksi, levähdyttänyt ja syöttänyt hevostansa; nyt hän alkoi olla huolissansa missä voisi saada yökortterin. Hän oli toivonut pääsevänsä majaan erään vanhan tuttavansa luokse, jolla oli nimi Niilo Booshalloch s.o, Lehmipaimen, siitä syystä kun Duhele-clan'in päällikön monilukuinen karja oli hänen huostaansa uskottu. Siksi hänellä oli asnntonsa Tay-virran rannalla, lähellä sitä paikkaa, missä se samannimisestä järvestä ulos lähtee. Tältä vanhalta tuttavaltaan ja ystävältään, jolta hän oli monta nahkaa ja vuotaa ostanut, toivoi vanha hanskuri samassa saavansa parhaat tiedot, minkälainen oli maan nykyinen tila — oliko rauha vai sota tulossa —ja miten hänen piti tehdä, ollakseen täällä hyvässä turvassa. Meidän tulee huomata, että tieto tuosta sovitusta tappelusta, jolla yleinen sota oli estettävä, vasta päivää sitä ennen, kun hanskuri Perth'istä läksi, oli Robert kuninkaalle tullut, eikä vielä ollut kansaan levinnyt.
"Jos Niilo Lehmipaimenkin on jättänyt mökkinsä niinkuin kaikki muut, niin olen aika pulassa", ajatteli Simo. "Sillä häneltä en toivonut ainoasti hyvää neuvoa, vaan myös että hän puhuisi puoleistani Gilchrist Mac-Ian'ille. Ja paitsi sitä olisin illallisen sekä yömajan tarpeessa".
Näitä miettiessään nousi hän vihannan mäen kukkulalle, ja näki nyt ihanan Tay-järven jalkainsa juurella; siinä levisi sen avara, kirkas, hopeanhohtava pinta, loistavan peilin kaltaisena, jonka monikoukeroisina puitteina olivat rantojen mustansinertävät kanervikkoharjut lehdettömin tammiviidakoineen.
Simo ei juuri muulloinkaan suuresti huolinut luonnon kauneudesta, vaan sillä hetkellä vielä tavallistakin vähemmin. Ainoa kohta tuossa ihanassa näkö-alassa hänen edessään, joka hänen silmänsä puoleensa veti, oli se nurminiemeke, missä Tay-virta, paisuneella ylpeydellä ryöpsähtäin ulos emäjärvestänsä, kiertää noin virstan tai pari leveän kauniin laakson poikki ja sitten lähtee valtavana virtaamaan kaakkoon päin, niinkuin valloittaja ja lainsäätäjä, joka menee kaukaisia maita valtansa alle laskemaan ja hallituksellaan rikastuttamaan. Tuohon niemekkeesen, joka on niin ihastuttavassa paikassa järven, vuorien sekä joen keskivälissä, rakennettiin myöhempinä aikoina vanha Ballongh'in[32] linna, jonka sijaan meidän päivinä sitten on tullut Breadalbanen kreivien komea palatsi.
Mutta Campbell'in suku, vaikka jo siihenkin aikaan vallan mahtava Argylen läänissä, ei ollut vielä saanut valtaansa leviämään niin kauas itään päin kuin Tay-järvelle saakka, jonka rannat nyt laillisen oikeuden tai kenties vaan vanhan tavan nojassa olivat Duhele-clan'in hallussa, ja tämän heimokunnan parhaat karjat lihosivat täällä näillä nurmilla. Mainitussa laaksossa, joen ja järven välillä, jonka ympärillä avarat tammi-, pähkinäpuu-, saarni- sekä saksankuusi-metsät rehoittelivat, seisoi Niilo Lehmipaimenen matala mökki, ja sen vieraanvaraisen katoksen räppänästä par'aikaa tuprueli paksu savu suureksi lohdutukseksi Simo Hanskurille, jonka muuten olisi täytynyt viettää yönsä taivas-alla, varsin epämukavalla tavalla.
Tultuansa mökin oven eteen hän vihelsi ja huhusi, näin ilmoittaen tuloaan. Kohta nousi kova koirien haukunta, ja samassa myös mökin isäntä astui ulos. Syvä murhe synkistytti hänen otsaansa, ja hän näkyi suuresti hämmästyvän Simo Hanskurin näöstä, vaikka sitä niin paljon kuin mahdollista koetti peitellä. Sillä siinä maassa katsottiin pahaksi epäkohteliaisuudeksi, jos talon-isäntä katseissaan tai käytöksessään näytti jotain, josta vieras saattoi päättää hänen tulonsa olleen vähemmin suodun taikka edes arvaamattoman. Matkalaisen hevonen vietiin talliin, joka sille milt'ei ollut liian matala; hanskuri itse puolestaan saatettiin lehmipaimenen asuntomökkiin, missä vaan tavan mukaan voileipää sekä juustoa tarjottiin, sillä välin kun vahvempaa ruokaa valmistettiin. Simo, joka kansan tapoihin oli tottunut, ei ollut huomaavinaan talon-isännän sekä muun perheen kasvoissa näkyvää silminnähtävää suruisuutta, siksi kun hän tavan vuoksi oli palan haukannut. Sitten vasta hän kysyi tuon tavallisen kysymyksen: "Mitä tänne kuuluu?"
"Pahat kuulumiset ovat pian kerrotut", virkkoi paimen. "Meidän isämme on kuollut".
"Mitä?" sanoi Simo, pahasti huolestuneena; "onko Duhele-clan'in päällikkö kuollut?" —
"Duhele-clan'in päällikkö ei koskaan ole kuollut", vastasi lehmipaimen; "vaan Gilchrist Mac-Ian kuoli vuorokausi sitten, ja hänen poikansa, Eachin Mac-Ian on nyt meidän päällikkömme".
"Mitä? Eachin — eli Conachar — minun oppipoikani?"