"Oikein, aivan oikein", sanoi hanskuri hänelle, "meidän tulee antaa tietoa tuumistamme".
"Jättäkää se minun huolekseni", virkkoi ritari Charteris, "vaan en aio luottaa sanansaattajaan, enkä myös lähettää kirjettä; sillä, jos minä osaisinkin kirjoittaa semmoisen, hän ei kuitenkaan osaisi sitä lukea. Hän kyllä nyt saa vähän aikaa olla murheissaan; mutta huomen-aamulla varhain ratsastan Perth'iin ja vien hänelle tiedon aikeistanne".
Nyt tuli eron hetki. Se oli katkera kyllä; mutta vanhan porvarin luja miehuus sekä Katrin nöyrä tyytymys Jumalan sallimukseen tekivät sen kuitenkin helpommaksi kuin mitä olisi luullut. Hyvä ritari kiirehdytti hanskurin lähtöä, vaikka tosin ystävällisimmällä tavalla; menipä hänen hyvyytensä niinkin pitkälle, että hän tarjosi muutamia kultakolikoita lainaksi, joka tarjomus siihen aikaan, jolloin raha oli niin harvinainen, osoitti kaikkein suurinta huolenpitoa. Mutta hanskuri vakuutti itsellään olevan runsaasti rahaa varalla, ja läksi matkalleen luoteesen päin. Yhtä ystävällinen oli ritari Charteris myös kauniisen sukupuoleen kuuluvalle vieraalleen. Katri annettiin vanhan muijan huostaan, joka piti emännyyttä hyvän ritarin talossa; hänen täytyi näet vielä viipyä useampia päiviä Kinfauns'issa, koska Tay-joella purjehtivalla venemiehellä, Kitt Henshaw'lla, johon ylituomari suuresti luotti ja jonka kuljetettavaksi hän tahtoi Katrin uskoa, oli ensin kaikellaisia viivykkeitä sekä esteitä.
Näin erosivat isä ja tytär toisistaan tällä niin vaarallisella, huolettavalla hetkellä, jona heitä uhkaavat vaarat ja vastukset todenteolla olivat vielä suuremmat kuin mitä he itse edes tiesivät, niin että pelastuksen toivo oli sangen vähissä.
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
"Nöyrästi Austin teki sen". — "Vai teki niin?
No sitten samoin tehnee mullekin".
Popen esipuhe Chaucer'in Canterburyn-tarinoihin.
Kertomuksemme jatkoa on meidän mukavin seurata sillä lailla, että lähdemme matkaan Simo Hanskurin kanssa. Ei ole aikomukseni tarkalleen osoittaa noiden molempain keskenään kiisteleväin clan'ien rajoja, varsinkin kun ei edes historiatkaan tästä merkillisestä taistelusta niitä selvilleen mainitse. Olkoon siinä kyllin, kun sanomme Chattan-clan'in alueen olleen avaran ja laajan, niin että se ulottui Caithness'iin sekä Sutherland'iin. Ylipäällikkönä oli heillä silloin jälkimmäisen läänin mahtava kreivi, jolla siihen aikaan oli vaakunastaan otettu arvonimi Nohr ar Chat (Suuri Kissa). Chattan-clan'in liittokuntaan, näin yleisesti puhuen, kuuluivat siis myös Keith'it, Sinclair'it, Gun'it sekä useammat muut mahtavat suvut. Ne eivät kuitenkaan nyt ottaneet osaa tähän puheen-alaiseen taisteluun; se oli yksin-omaisena asiana sillä Chattan'ien osalla, joka asui Perth'in ja Inverness'in läänien avaroilla vuorimailla, siis nykyään Vuoristoksi sanotun seudun suurimmassa osassa. Niinkuin kyllä tiedämme, kiistelee nytkin vielä kaksi laajaa sukua, jotka kumpikin epäilemättä ovat Chattan-clan'iin kuuluneet, Mac-Pherson'it sekä Mac-Intosh'it, siitä, kumman päällikkö silloin oli johtajana tällä heidän suuren liittokuntansa haaralla ja kumpikin ovat viime aikoina ottaneet itselleen arvonimen Chattan-clan'in päällikkö. Lienee se miten lienee, ainakin oli Badenoch'in seutu pesäpaikkana sillä liittokunnan haaralla, joka nyt puheena-olevaan taisteluun osaa otti.
Vielä hämärämmät ovat tietomme Duhele-clan'in liittokunnasta, syystä, joka edempänä tulee meille tietyksi. Muutamat tutkijat ovat arvelleet, niiden olleen samaa sukua kuin Mac-Kaytten lukuisa, mahtava heimo. Jos siinä väittelyssä on perää, jota sopii epäillä, niin ovat Mac-Kayt sitten, Robert III:n hallituksen jälkeen paljon muuttaneet asuinpaikkojaan; sillä tätä nykyä he (clan'ina) asuvat Skotlannin äärimmäisessä puhjoispäässä Ross'in ja Sutherland'in lääneissä. Emme voi siis, niin selvästi kuin olisi suotava, määrätä tässä kerrottuin tapausten tannerta. Olkoon siinä kyllä, että hanskuri matkusti luodetta kohti, yhden päiväyksen Breadalbanen alueesen päin, ja sieltä hän toivoi pian saapuvansa siihen kartanoon, missä Gilchrist Mac-Ian, Duhele-clan'in päällikkö ja Simon kasvatin, Conachar'in isä, tavallisesti piti hoviaan korkean arvonsa mukaisella, metsäläis-tapaisella komeudella, mitä palvelusväen paljouteen ja kaikkiin ulkomenoihin tulee.
Ei meidän ole tarvis liioin kuluttaa aikaa tämän matkan kaikkien vaarojen ja vaivojen kertomisella; piti osoitella autiomaita sekä vuoristoja myöten, vähän kiivetä ylös jyrkistä loiroista, väliin kaalaella pohjattomia soita, monesti mennä veteväin purojen, jopa jokienkin poikki. Mutta kaikki ne vaarat oli Simo Hanskuri jo ennenkin monta kertaa kokenut, rehellistä rahansaalista pyytäessään; ei siis ollut syytä luulla hänen niistä säikähtyvän, nyt kun hänen vapautensa, — jopa henkensäkin pelastus oli asiana. Toinen matkamies olisi epäilemättä yhtä paljon kuin itse tien vaaroja myös pelännyt noiden erämaitten sotaisia, sivistymättömiä asukkaita. Mutta Simolla oli tuttavuus kansan tapojen sekä kielen kanssa hyvänä turvana siinä suhteessa. Vieraan-varain pyynti ei ollut koskaan turha raa'immankaan Gaeliläisen kyökissä; ja sama metsäläinen, joka toisessa tilaisuudessa olisi ollut valmis surmaamaan ihmistä hänen nuttunsa hopeasoljen tähden, antoi pois ainoankin ateriansa muukalaiselle, joka hänen ovellansa vieraanvaraa rukoili. Koko taito Vuorimailla matkustellessa oli siinä, että tuli aseetonna ja osoitti luottamusta niin paljon kuin mahdollista. Hanskurilla ei siis ollut mitään asetta muassaan, hän ei osoittanut matkallaan mitään varovaisuutta, ja piti vaan huolta siitä, ettei hänessä tulisi mitään näkyviin, mikä metsäläisten ahneuden saattoi herättää. Toinen ojennusnuora, jota hän katsoi viisaaksi noudattaa, oli se, että hän vältti pitempiä puheita vastaansattuvien kulkijoitten kanssa, ainoasti vaihdellen tavallisia tervehdyksiä, jota kohteliaisuutta Vuorelaiset harvoin laiminlyövät. Mutta niihinkin tuli vaan harva tilaisuus. Tämä maa, joka muutoinkin oli harvassa asuttu, näkyi nyt olevan aivan autioksi hylätty. Niissä pienissä vuorilaaksoissakin, joitten kautta hän sattui kulkemaan pitkin tai poikin päin, olivat kylät tyhjinä; asukkaat olivat metsiin ja luoliin piiloon menneet. Syy siihen oli helppo arvata; sillä olihan nyt sota lähellä tulossa, jonka kaikki pelkäsivät tuovan kanssansa pahimman ryöstön sekä häviyksen, mikä ikinä vielä oli tätä onnetonta maata raadellut.