"Niin, sanokaa minua vaan Conachar'iksi — se nimi on mulle rakas, koska sillä nimellä olin tuttu Katrille".
"Suoraan puhuen siis", vastasi hanskuri, koettaen tehdä vastauksensa niin vähän loukkaavaksi kuin suinkin mahdollista, "minun hartain toivoni olisi, että Katri ja minä saisimme istua täydessä turvassa omassa matalassa majassamme Curfew-kadun varrella, missä Dorothea olisi ainoa alamaisemme".
"Ja Conachar-parka saisi olla toisena alamaisena, eikö niin? Ettehän toki hennoisi jättää häntä tänne yksinäisessä komeudessaan kuihtumaan?"
"En minä ole niin pahansuopa vanhoille ystävilleni, Duhele-clan'ille", sanoi hanskuri, "että tahtoisin tällä vaaran hetkellä ryöstää heiltä uljasta, nuorta päällikköä — päällikköä, joka nyt pian tulevassa taistelussa on heidän etupäässään saava niin suuren sankarinmaineen".
Eachin puri huultansa, hillitäkseen närkästystänsä, ja vastasi: "Sanoja, sanoja vaan — tyhjiä sanoja, Simo-vaari. Te pelkäätte Duhele-clan'ia enemmän kuin sitä rakastatte, ja te luulette heidän kauheasti vimmastuvan, jos heidän päällikkönsä perthiläisen porvarin tyttären naisi".
"Ja jos sitä pelkään, Eachin Mac-Ian, eikö siihen ole minulla täysi syy? Mitä on tullut samallaisista sopimattomista naimisliitoista Mac-Callanmoren, ja mahtavain Mac-Lean'ien, vieläpä Saariston Herrojenkin suvussa? Mitä muuta on ikinä tullut niistä, paitsi avioero, perinnönluovutus — joskus kovempikin kohtalo — sille kunnianhimoiselle, joka säätyänsä korkeammalle pyrki? Te ette kuitenkaan voisi antaa papin vihkiä itsenne yhteen lapseni kanssa; te voisitte vaan ottaa hänet puolisoksenne vasemmalla kädellä — vaan minä", hän hillitsi hänessä nousevan kiivastuksen ja lopetti, "minä olen kunniallinen, vaikka halpasäätyinen, porvari, ja näkisin tyttäreni mieluummin minun säätyiseni porvarin epäilemättömästi laillisena aviopuolisona, kuin kuninkaankin, annas olla vaikka lailliseksi myönnettynä jalkavaimona".
"Minä aion vihittää itseni yhteen Katrin kanssa papin kautta sekä koko maailman nähden — alttarin sekä Ionan saaren mustien kivien edessä!" sanoi tulinen nuorukainen. "Hän on minun nuoruuteni rakkaus, eikä ole olemassa yhtään kunnian ja uskonnon sidettä, jolla en tahtoisi kiinnittää itseäni häneen! Olen jo vähän kuulustellut kansani mielipiteitä. Jos vaan me pääsemme voitolle — ja jos vaan voin toivoa että Katri tulee omakseni, me pääsemme voitolle — sydämessäni sen tunnen — on kansani rakkaus oleva niin kokonaan minun vallassani, että jos minulle sattuisi mieleen ottaa itselleni vaimo vaikka vaivaishuoneesta, he häntä tervehtisivät tervetulleeksi aivan kuin olisi hän Mac-Callanmoren tyttäriä. — Mutta te hylkäätte minun tarjomukseni?" kysyi Eachin tylysti.
"Te panette suuhuni loukkaavia sanoja", vastasi vanhus, "ja kenties sitten vielä rankaisettekin niistä; sillä olenhan minä kokonaan teidän vallassanne. Mutta minun luvallani ei tyttäreni koskaan ole menevä muulle kuin minunsäätyiselleni miehelle. Hänen sydämensä pian särkyisi niissä alin-omaisissa sodissa ja verenvuodatuksissa, jotka teidän tilassanne ovat välttämättömät. Jos te todella häntä rakastatte, ja muistatte kuinka hän kaikkea riitaa ja tappelua kammoo, ette voi itsekään suoda häntä osalliseksi noihin sodan kauhistuksiin, joissa teidän, samoin kuin isännekin, tulee pakko lakkaamatta elää. Valitkaa itsellenne puoliso Vuorelaispäällikköin taikka tulisten Alankomaan aatelisherrain tyttäristä, poikani. Te olette kaunis, nuori, rikas, korkeasäätyinen ja mahtava; ei teidän kosimisenne siis ole turha oleva. Te voitte helposti löytää puolison, joka on teidän kanssanne iloitseva voitoistanne ja lohduttava teitä tappioitten perästä. Katria voitot kuin tappiotkin yhtä paljon kauhistuttaisivat. Soturilla pitää olla teräskinnas — vuohennahkainen hansikka olisi hänen kädessään repaleina yhden tunnin päästä".
Musta pilvi synkistytti nuoren päällikön kasvoja, joista äsken vielä oli semmoinen tulisuus paistanut.
"Hyvästi sitten", sanoi hän, "ainoa toivoni, joka olisi voinut saattaa minut maineesen ja voitolle!" Hän oli hetkisen aikaa ääneti, syviin mietteisin vaipuneena, silmät maahan päin luotuna, pää kumarruksissa, käsivarret ristissä rinnan päällä. Viimein hän irroitti kätensä ja virkkoi: "Isä — sillä isä te olette olleet minulle — minä aion virkkaa teille salaisuuden, järki ja ylpeys kyllä kieltävät minua puhumasta, mutta sallimus käskee, ja häntä täytyy totella. Minä aion ilmoittaa teille syvimmän, sisimmän salaisuuden, minkä ikinä joku mies on toiselle ilmoittanut. Mutta, varokaa — loppukoon tämä meidän keskustelumme tavalla tai toisella — varokaa ettette koskaan virka puolta sanaakaan siitä, mitä nyt aion teille uskoa. Sillä jos niin tekisitte, niin minulla, vaikka sen olisitte tehneet kaikkein syrjäisimmässä kaikista Skotlannin sopukoista, olisi sielläkin korvat, jotka sen kuulisivat, ja käsi sekä väkipuukko, jotka petturin sydämen löytäisivät. — Minä olen — mutta se sana ei tahdo päästä ulos suustani!"