"Älkää sitä puhuko sitten", sanoi varovainen hanskuri. "Salaisuus ei ole enään salaisuus, kun se kerran omistajansa huulten välitse on ulos tullut; enkä minä huoli kuulla asiaa, joka on niin vaarallinen kuin te uhkaatte".
"Niin, mutta minun täytyy se puhua ja teidän täytyy se kuulla", sanoi nuorukainen. "Olettehan te, vaari, tällä sotien ajalla varmaan itsekin joskus olleet soturina?"
"Yhden kerran vaan", vastasi Simo, "kun Eteläläiset[35] meidän kaunista kaupunkiamme piirittivät. Minua käskettiin puolustukseen osaa-ottamaan, niinkuin olin velvollinen kaikkein muitten ammattilaisten tavalla, joiden tulee kaupunkiansa vahtia ja varjella".
"Ja miltä tuntui teistä silloin?" kysyi nuori päällikkö.
"Mitä se tähän nykyiseen asiaan kuuluu?" kysyi Simo jollakin kummastuksella.
"Paljon, muuten en olisi niin kysynyt", vastasi Eachin sillä ylpeydellä, joka hänessä aika ajoin ilmaantui.
"Vanha mies mielellään rupeaa puhelemaan vanhoista ajoista", sanoi Simo, joka, hetkisen arveltuansa, ei ollut vastahakoinen poikkeemaan toiseen puheenaineesen, joka saattoi hänen tyttärensä unohduttaa, "ja totta tunnustaen, ei tuntunut sydämessäni mitään siitä toivokkaasta uskalluksesta, jopa ilosta, jolla olen nähnyt monen muun miehen menevän tappeluun. Minun elämäni ja ammattini olivat rauhallista laatua, ja vaikka en ole ollut miehuutta vailla, milloin sitä oli tarvis, ei ole minulla koskaan ollut yötä niin unetonta kuin ennen tuota tappelua. Sydäntäni ahdistivat kuulemani tarinat ja totta ne olivatkin — noista Englannin joutsimiehistä — että heillä on kyynäränpituiset nuolet, ja joutset kolmatta osaa pitemmät kuin meidän. Jos joskus hiukan nukahdin ja joku olkikorsi vuoteessani vähänkin pisti, niin kavahdin hereille, siinä luulossa että jo englantilainen nuoli vapisi kupeessani. Aamulla, kun liika uupumus juuri oli minut uneen vaivuttanut, herätti minut hätäkellon ääni, joka meitä porvareita vallille kutsui — eikä ole koskaan ennen eikä myöhemmin sen heliseminen korviini kuulunut niin ruumiskelloin kaltaiselta kuin silloin".
"Jatkakaa — kuinkas sitten kävi?" kysyi Eachin.
"Minä pukeusin varuksiini", sanoi Simo, "semmoisiin kuin minulla oli — otin siunauksen äidiltäni, rohkeamieliseltä vaimolta, joka minulle puhui isäni urhotöistä meidän kauniin kaupunkimme palveluksessa. Siitä sydämeni sai rohkeutta, ja vielä rohkeammaksi tulin, kun seisoin toisten ammattilaisten joukossa; me olimme kaikki joutsimiehiä, sillä, niinkuin te tiedätte, Perth'in porvarit ovat sen aseen käyttämisessä taitavat. Meidät asetettiin sinne, tänne pitkin muuria, ja joukkoomme tuli myös useampia ritareita sekä knaappeja vahvoissa rautavaruksissa. He olivat vallan uljaat näöltänsä, kenties luottaen rautapukuunsa, ja ilmoittivat meille, paremmaksi kehoitukseksi muka, hakkaavansa miekoillaan, sota-kirveillään maahan jokaisen, joka yrittäisi paikaltaan väistyä. Minä sain sen ystävällisen vakuutuksen vanhan Kinfauns'in sankarin suusta — siksi sanottiin nykyisen hyvän ritari Charteris'in isää, silloista ylituomariamme. Hän oli Punaisen Rosvon, ritari Tuomas Longuevillen pojanpoika ja kyllä mies pitämään sanansa, jonka hän puhui minulle erittäin; sillä tuon unettoman yön jälkeen mahdoin näyttää tavallista kalpeammalta; ja paitsi sitä olin vasta nuori poika."
"Ja lisäsikö hänen kehoituksensa teille pelkoa vai rohkeutta?" kysyi
Eachin, joka hyvin tarkasti kuulteli.