"Rohkeutta se lisäsi", vastasi Simo; "sillä luullakseni ei mikään muu voi saattaa miestä niin rohkeaksi kauempana edessä olevaa vaaraa vastaan menemään, kuin se tieto, että on toinen vaara aivan likellä takana, joka häntä eteenpäin pakoittaa. No niin — minä nousin siis vallille jokseenkin hyvällä rohkeudella, ja minut asetettiin muutamien toisten kanssa Vahtitorniin, koska minua pidettiin hyvänä joutsimiehenä. Mutta kävipä kylmä väristys selkäpiitäni myöten, kun näin Englantilaisten marssivan rynnäkölle hyvässä järjestyksessä, kolmeen lukuisaan parveen jaettuina, joutsimiehet etumaisina, ritarit takana. He lähenivät lähenemistään, ja muutamat meistä olisivat ruvenneet heitä ampumaan, mutta se oli ankarasti kielletty; meidän täytyi siis olla liikahtamatta, suojellen itseämme rintasuojan takana miten paraiten osasimme. Kun sitten Eteläläiset järjestivät pitkän sotarintansa riveihin, niin että joka mies ikään kuin taikavoimalla siirtyi paikalleen, ja kun he asettivat eteensä suojakseen suuria kilpiä, tuntui minussa taas tuommoinen outo hengen-ahdistus sekä halu mennä kotiin ryyppyä ottamaan. Mutta kun samassa viereeni vilkaisin, näin kunnian-arvoisen Kinfauns'in sankarin par'-aikaa virittävän joutsipyssyä, ja silloin arvelin että olisi surkea, jos hänen tulisi tuhlata nuolensa uskolliseen Skotlannin mieheen, kun tuolla oli niin paljon Englantilaisia ammuttavana. Näin pysyin siis paikallani, joka olikin sangen mukava, kahden muurin kulmassa. Englantilaiset sitten astuivat vielä likemmäksi ja vetivät joutsensa vireesen ei rintaa vasten, niinkuin teidän Vuorelaiset, vaan korvan juurelle — ja, samassa he lennättivät koko parven pääskysenhäntiä, ennen kuin me edes kerkesimme hyvää Anterusta avuksemme rukoilla. Minä vilkutin silmiäni, kun näin heidän noin pinnistävän jänteitänsä, ja luullakseni vavahdin, koska nuolet tulla rapsahtivat vallia vasten. Mutta kun katsahdin ympärilleni enkä nähnyt ketään muuta haavoitettua, paitsi Jussi Squallit'ia, kaupungin julistusmiestä, niin rohkeni sydämeni ja minä laukaisin vuorostani hyvällä halulla ja tarkalla tähtäämisellä. Pikkuinen mies, jota olin tähdännyt, juuri kun hän hiukan oli kurkistanut ulos kilpensä takaa, kaatui, nuoli olkapäässänsä. 'Oikeaan paikkaan neulasi pistit, Simo Hanskuri!' huusi minulle ylituomari. — 'St. Johannes avuksi omalle kaupungilleen, hyvät ammattiveljeni!' huusin minä, vaikka vasta oppipoika. Ja, uskokaa pois vaan, koko sitten jatkuvassa taistelussa, joka päättyi sillä että vihollinen pois vetäytyi, minä vetelin joustani vireesen ja lennättelin nuoliani yhtä huolettomasti kuin jos olisin pilkkutauluun ampunut, enkä ihmisiä. Tästä sain jokseenkin hyvän maineen, ja perästäpäin olen aina arvellut, että hädän tuleen — sillä huvia ei minulla siitä koskaan ole ollut — olisin käyttänyt itseäni niin etten hyvää mainettani jälleen olisi kadottanut. — Se on kaikki, mitä voin kertoa kokemuksestani sodassa. Olenhan minä muuten ollut joskus toisissakin vaaroissa, joita aina olen pyytänyt välttää niinkuin viisas mies, vaan, jos ne olivat välttämättömät, olen käynyt niihin aika miehen tavoin. Muulla lailla ei mikään mies voi elää eikä pitää päätänsä pystyssä täällä Skotlannissa".
"Minä ymmärrän teidän kertomuksenne", sanoi Eachin; "mutta vaikea tullee minun saada teitä uskomaan, mitä minulla nyt on sanottavaa, siihen nähden mitä sukua olen ja varsinkin että olen sen miehen poika, jonka me tänään olemme hautaan laskeneet — hyväpä on että hän makaa siinä, missä hän ei koskaan saa kuulla, mitä te nyt! Katsokaas, Simo-vaari — tää puupala kädessäni lyhenee ja tummenee; parin minuutin kuluttua se on sammunut — mutta ennenkuin se sammuu, on se inhottava asia ilmipuhuttu. Simo vaari, minä olen — pelkuri! — Nyt se on viimein ilmipuhuttu, ja minun häpeäni salaisuus on toisen miehen tiedossa!"
Nuorukainen vaipui kokoon ikään kuin tainnoksiin; niin häntä raukaisi sielunsa tuska tuota ilkeää tunnustusta tehdessä. Hanskuri, täynnä pelästystä ja surkuttelevaisuutta, pyysi saada Eachin'ia tointumaan, joka häneltä onnistuikin, vaan ei yhtä hyvin nuorukaisen rauhoittaminen. Eachin peitti kasvonsa käsillään, ja kyyneleet vuosivat virtana, katkerasti hänen silmistänsä.
"Pyhän Neitsyen tähden rauhoittukaa", virkkoi vanhus, "ja peruuttakaa tuo ilkeä sana! Minä tunnen teidät paremmin kuin te itse — te ette ole mikään pelkuri, ainoasti nuori ja kokematon, ja teillä on vähän liian liukas mielenkuvitus, että voisi vielä olla partasuun uroon luja miehuus. Jos kuulisin jonkun muun miehen sanovan semmoista teistä, Conachar, niin minä sen ajaisin valeeksi — te ette ole pelkuri — olenhan nähnyt tulisia säkeniä singahtavan teistä monesti sangen vähästäkin syystä".
"Ylpeyden ja närkästyksen säkeniä!" sanoi onneton nuorukainen. "Mutta silloin näitte niiden takana lujuuden, joka ne olisi kannattanut? Säkenet, joista te puhutte, singahtelivat pelkurimaiseen sydämeeni niinkuin jäälohkareesen, joka ei millään tavoin voi syttyä. Jos loukkaantunut ylpeyteni yllyttikin minua sivaltamaan, sydämeni heikkous kohta taas taivutti minut pakoon menemään".
"Se oli tottumuksen puutetta", sanoi Simo; "muurien yli kiipeemällä pojat ensin oppivat jyrkästä vuorenseinästä ylös kiipeemään. Voittakaa pienillä kahakoilla — harjoitelkaa joka päivä maanne aseitten käyttämistä sotaleikissä kumppaleinne kanssa".
"Ja kuinka kauan minulla muka on aikaa siihen?" huudahti nuori päällikkö, vavahtain, ikään kuin joku kauhistava näkö olisi ilmautunut hänen eteensä. "Kuinka monta päivää on enää tästä nykyisestä päivästä Palmusunnuntaihin, ja mikä sitten on tarjona? — Aidattu tanner, josta ei kukaan pääse pois, enempää kuin karhu-parkakaan paalusta, mihin se on kiinni kytketty. Kuusikymmentä elävää miestä, paraat ja urhoollisimmat — yksi ainoa poisluettuna — jotka Albion voi lähettää alas vuoriltansa, seisoo siinä, janoten toinen toisensa verta; ja kuningas aatelisherroinensa sekä monta muuta huutajaa lisäksi istuvat ympärillä ikään kuin teaterissa, läsnä-olollaan yllyttäen taistelijain pirullista vimmaa! Sivallukset kalskahtelevat, veri vuotaa yhä paksumpana, kovempana, punaisempana virtana — he syöksevät toinen toisensa kimppuun niinkuin hurjana — he raatelevat toinen toistaan niinkuin metsän pedot — omien kumppalien jalat tallaavat haavoitetut kuoliaksi! Verivirta viimein alkaa ehtyä, kädet raukeavat, vaan ei sittenkään saa olla sovintoa, ei aselepoa, ei huoahdusta, niin kauan kuin yksikään noista vaivaisista vielä on hengissä! Siinä ei ole puhetta mistään kyykkimisestä vallinkulman takana, ei nuolien lennättämisestä kaukaa — siinä tulee olemaan käsi kättä vastaan, siksi kun kädet ei enää jaksakaan nousta ja jatkaa sitä kauheata taistelua! — Jos semmoinen taistelu jo on niin kauhistava mielikuvituksessa, miltä se, luulette te, on tuntuva todellisuudessa?"
Hanskuri oli ääneti.
"Minä kysyn toistamiseen: mitä te arvelette?"
"En voi muuta kuin surkutella teitä, Conachar", sanoi Simo. "Kova onni se on, että olette korkean suvun vesa — jalon isän poika — syntynyt uljaan sotajoukon johtajaksi — ja että kuitenkin olette vailla tai luulette olevanne — sillä aina vielä toivon vian vaan olevan liian herkässä mielenkuvituksessa, joka muotoa liioittelee — luulette olevanne vailla tuota rohkeutta, mikä nähdään jokaisessa tappelukukossa, joka on ohrakourallisen arvoinen, jokaisessa koirassa, joka on ruokavadillisen arvoinen. Mutta kuinkapa te, kun tiesitte kykenemättömyytenne tuohon tappeluun, juuri äsken tarjositte tyttärelleni osallisuutta hallitusvallassanne? Se valta tietysti riippuu tuosta tappelusta, eikä Katri siinä voi teitä auttaa".