"Niin tahdon, sen vakuutan kunniasanallani — niin pian kun hänet semmoisena seuraani otan — huomaa se ehto", kuiskasi hän Ramornyn korvaan.
Laivassa olevat matkustajat kuulivat tämän puheen, josta päättivät prinssin olevan sopimaisillaan puolisonsa kanssa. He kehoittivat siis Loviisaa tarttumaan hänelle tarjouvaan onneen ja rupeamaan Rothsayn herttuan rouvan palvelukseen. Useammat samassa antoivat hänelle palkkaa hänen soitostansa.
Tämän viivytyksen ajalla Ramorny kuiskasi Dwining'ille: "Keksi joku este, sinä konna. Tää tyttö lisäksi on liikaa. Ponnista älyäsi, sill'-aikaa kun minä Henshaw'ta puhuttelen".
"Jos saisin luvan puhua", virkkoi Dwining, "miehenä, joka olen ollut opissa sekä Espanjassa että myös Arabiassa, niin huomauttaisin, armollinen herttua, että Edinhurg'iin on rutto ilmautunut, ja että siis saattaisi olla vaaraa siitä, jos tää nuori matkalainen pääsee tänne teidän matkaseurahanne".
"Vai niin! Ja mitäs se sinua koskee", virkkoi Rothsayn herttua, "jos minusta on hauskempi tulla myrkytetyksi ruton kuin apteekkarin kautta? Pitääkö muka sinunkin pistää jotain vastaan?"
Sill'-aikaa kun prinssi näin käski estelevän Dwining'in pitää suunsa, oli Ramorny käyttänyt tämän lyhyen hetkisen hyödykseen ja saanut Henshaw'lta kuulla, että Rothsayn herttuan puolison lähtö Falkland'ista vielä oli aivan salassa. Hanskurin Katrin piti siis tulla mainittuun linnaan tänä samana iltana tai seuraavana aamuna, siinä luulossa että hän oli pääsevä sen korkeasukuisen rouvan turvan alle.
Rothsayn herttua, joka oli syviin mietteisin vaipunut, kuuli hänen ilmoituksensa siitä niin kylmäkiskoisesti, että Ramorny uskalsi häntä nuhdella.
"Olettepa" sanoi hän, "oikein pilattu onnen kantamoinen. Te halusitte vapautta — se tuli. Te ikävöitte kaunokaista — se on oleva teille tarjona juuri vaan semmoisen pienen viivytyksen perästä, joka sen huvin vielä hauskemmaksi tekee. Näkyypä onni tahtovan totella teidän pienimpiäkin käskyjänne; sillä vaikka, teidän halutessanne musiikkia, olisi luullut sen olevan niin kaukana kuin suinkin mahdollista, niin oli kuitenkin kohta soitto ja laulu täällä käsillä. Näitä onnen lahjoja meidän pitäisi ilolla nauttia; muuten me olemme niinkuin liian hemmitellyt lapset, jotka saatuaan särkevät ja viskaavat pois samat lelut, joita itkien huusivat".
"Voidakseen oikein nauttia iloa, Ramorny", virkkoi prinssi, "olisi pitänyt ensin kokea surua, aivan kuin ei ilman paastoomatta saa hyvää ruokahalua. Me, jotka saamme vaikka mitä, kunhan haluamme, sangen vähän tunnemme iloa, koska pyydetty on käsissämme. Näetkös tuon paksun pilven tuolla, joka on sateeksi puhkeemaisillaan? Se minun hengitystäni ahdistaa ja vesi näyttää niin mustalta ja synkältä — rannat ei enää näytä niin ihanilta — —"
"Armollinen herra, älkää panko pahaksi palvelijanne muistutusta", sanoi Ramorny. "Te annatte valtaa vilkkaalle mielenkuvituksellenne, aivan kuin taitamaton ratsumies antaa tulisen hevosen karata pystyyn, niin että se viimein kaatuu herransa päälle, ja musertaa hänet. Pudistakaa pois tää alakuloisuus! Pitääkö harpputytön soitella vähäisen?"