"Kuinkas muuten olisi sinut saatu viekoitetuksi tänne? — Teeri-parka, nyt olet, kun oletkin, satimessa!" vastasi murhamies.
Näin sanoen hän pani oven kiinni, telkeet kilahtivat, ja prinssi-parka jäi pimeyteensä, yksinäisyyteensä ja kurjuuteensa. "Voi minun isäni! — Minun profeetallinen isäni! — Tää sauva, jota käytin tuekseni, oli todellakin peitsi!" Mutta jättäkäämme jo seuraavat tunnit ja päivät, täynnä ruumiin vaivoja, täynnä sielun tuskia.
Yhtähyvin ei ollut Jumalan tahto, että tämä julma työ jäisi kostamatta. Vaikka muut linnan-asukkaat, joilla vaan oli tuo prinssin sairaus mielessä, eivät liioin pitäneet lukua Hanskurin Katrista eikä harpputytöstä, ei sallittu kuitenkaan näiden neitoin lähteä pois, ennen kuin olisi nähty minkä lopun tuo peloittava tauti oli saava ja oliko se todellakin tarttuvaista laatua. Näin pakoitettuina yhdessä olemaan nämät molemmat onnettomat tytöt tulivat hyviksi tuttaviksi, miltei ystäviksi; ja tämä ystävyys vielä kiintyi, kun Katri sai kuulla tämän harpputytön olevan sen saman, jonka tähden hän oli ollut Wynd'in Heikille suutuksissa. Katri sai nyt tietää että Heikki oli aivan viaton, ja kuulteli hartaasti Loviisan loppumattomia ylistyksiä uljaasta puolustajastaan. Harpputyttö, joka tunsi Katrin säädyn ja arvon ylemmyyden, puhelikin mielellään aineesta, joka näkyi olevan kuulijalle niin mieleen; olipa hän kiitollisuudessaan sepittänyt seuraavan pienen laulunkin, jota sitten kauan ja yleisesti laulettiin Skotlannissa.
Sinilakki[38] sa,
Uros rohkea,
Paits vilppiä, paits pelkoa,
Sydämes luj' on sanassaan,
Ja kätes luja miekassaan.
Maailman halki etsikää,
Paras tok' on sinilakki tää!
Kyll' urho Saksan jalo on,
Ritari Franskan verraton,
Kun peitsell' alkaa taistelon,
Ja poika Englannin kenties
Kaikist' on tarkin joutsimies;
Mut mailman halki etsikää,
Paras tok' on sinilakki tää!
Sanalla sanoen, vaikka laulutytön pahamaineinen elatuskeino muuten olisi ollut syynä, ettei Katri mielellään olisi seurustellut Loviisan kanssa, huomasi hän nyt, kun pakko kerran oli heidät yhteen seuraan saattanut, että se pieni soittoniekka oli varsin nöyrä ja toiselle kaikki mieliksi tekevä kumppali.
Tällä tavoin he elivät neljä, viis päivää ja keittivät itselleen ruokansa omassa huoneessaan, niin paljon kuin mahdollista välttääksensä kyökkipalvelijain silmiä, kenties myös pahoja sanoja. Kun niiden kanssa oli jotain välttämätöntä puhuttavaa, Loviisa, joka oli enemmän tottunut keinoja keksimään, luonteeltaan rohkeampi, ja halukas Katrille mieliksi tekemään, kernaasti otti vaivakseen heidän yksinkertaisiin aterioihinsa tarpeellisten ruoasten hankkimisen ruokamestarilta sekä niiden valmistamisen hänen kotimaansa omituisella taidolla.
Kuudentena päivänä, vähää ennen päivällistä, oli harpputyttö lähtenyt ulos tälle asialle; ja raittiin ilman hengittämisen tarvis taikka toivo, löytää vähäisen ruohoja ruoan höysteeksi tai kumminkin pari aikaista kukkasta pöydän koristeeksi, oli houkuttanut hänet linnaan kuuluvaan pieneen puutarhaan. Sieltä hän palasi huoneesensa tornissa kalmankelmeänä, haavanlehden tavoin vapisevana. Hänen pelästyksensä myös tarttui Katriin, joka töin tuskin vaan sai suustaan sanoja, kysyäkseen mikä uusi onnettomuus nyt oli tapahtunut.
"Onko Rothsayn herttua kuollut?"
"Pahempi vielä! He kuolettavat häntä nälällä!"