"Hullutusta!"
"Ei, ei, ei, ei!" vastasi Loviisa kuiskaamalla, ja hänen sanansa kiirehtivät niin tiheään peräkkäin, että Katri häntä tuskin ymmärsi. "Olin ruohoin haussa höysteeksi soppaan, koska te eilen sanoitte niitä mielellänne syövänne — silloin pieni koirani, joka oli tunkeunut tiheään rautatammi-viidakkoon, mikä kasvoi muutamista vanhoista raunioista tornin juurella, tuli vinkuen ja älisten jälleen ulos. Minä hiivin likemmäksi syytä siihen tiedustamaan — ja voi! silloin kuulin ähkäyksen niinkuin koska ihminen on viimeisessä tuskassa, mutta niin hiljaisen, ikään kuin se olisi tullut vaan sisimmästä syvyydestä. Viimein havaitsin sen tulevan kapeasta halenteesta muurissa, joka oli muratti-kasvilla peitetty. Ja kun panin korvani aivan liki sitä läpeä, kuulin selvään kuinka prinssi sanoi: 'Ei nyt enää voi kauan kestää', ja sitten hänen äänensä vaipui hiljaiseen rukoukseen".
"Armollinen Jumala! Puhuttelitko häntä?"
"Minä sanoin: 'Tekös te olette siinä, armollinen prinssi?' ja siihen tuli vastaus: 'Kuka minua sillä arvonimellä pilkkaa?' — Minä kysyin häneltä voisinko häntä jollakin tavoin auttaa, enkä unohda ikinä minkälaisella äänellä hän vastasi: 'Ruokaa!! — Ruokaa! — Minä kuolen nälkään!' — Ja sitten tulin tänne sitä teille virkkamaan. — Mitäs me nyt teemme? — Pitääkö huutaa talon väki liikkeelle?"
"Voi! se taitaisi olla hänelle pikemmin turmioksi kuin avuksi", sanoi
Katri.
"Vaan mitäs me sitten teemme?"
"En oikein tiedä vielä", sanoi Katri, joka tärkeinä hetkinä oli neuvokas ja rohkea, vaikka tavallisissa tilaisuuksissa ei vetänyt kumppalilleen vertaa keksivässä sukkeluudessa. "En oikein tiedä vielä — vaan Brucen suvun vesa ei saa jäädä avutta kuolemaan."
Näin sanoen hän otti pienen ruukun, jossa heillä oli soppansa, ynnä myös lihan, josta he sen olivat keittäneet, pisti muutamat ohukaiset leivät, jotka hän oli leiponut, päällysvaatteensa alle, viittasi kumppaliansa, heidän ateriaansa myös kuuluvaa maito-astiaa ottamaan, ja näin he kiirehtivät puutarhaan.
"Vai on meidän kaino kaunottaremmekin kerran ulkona?" virkkoi yksi palvelijoista, ainoa, joka tällä hetkellä heille vastaan sattui. Mutta Katri vaan meni eteenpäin vastaamatta tai muuten hänestä huolimatta, ja he pääsivät pieneen puutarhaan ilman mitään sen enempää häiritsemistä.
Loviisa näytti hänelle viidakolla peitettyä rauniokasaa, aivan tornin juurella. Siinä oli luultavasti ennen aikaan ollut joku kylkirakennus, ja tuo kaitainen, vankihuoneesen alas menevä ilmaläpi oli sen sisustaan päättynyt. Mutta rakennuksen rauetessa oli läpi ulko-ilmaan asti jatkunut, niin että sen kautta nyt hämärä päivän säde pääsi alas syvyyteen, vaikka ne, jotka siellä kävivät, tulisoihtu kädessä, eivät sitä olleet voineet huomata.