"Sinun pitää ensin näyttää, että sinussa on minun vertaiseni", virkkoi
Heikki yrmeällä irvistelyllä.
"Mitä! Minä, yksi Eachin Mac-Ian'in henkivartijoista ei on sinun verta?"
"Koeta vaan, jos tahdot. Sinä sanot olevasi vasaramies — osaatko sitten sepän moukkaria viskata?"
"Minä osaa kai — kysy kotkalta osaako se lentää Ferragon-vuoren yli".
"Mutta ennen kuin rupeat kilpaan kanssani, tulee sinun ensin koettaa ottelu yhden minun henkivartijani kanssa. — Dunter hoi! tulepas sinä voittosille Perth'in kaupungin kunnian puolesta. — Ja nyt, Vuorelainen, kas tuossa on koko rivi moukkareita — valitse mikä tahansa, ja lähtään puutarhaan".
Vuorelainen, jonka nimi oli Norman-nan-orb s, o. Vasara-Norman, todisti oikeutensa siihen liikanimeen, sillä että valitsi suurimman moukkareista, josta Heikki vaan hymyili. Dunter, sepän vahva apulainen, heilahdutti vasaransa oikein ihmeellisen matkan päähän; mutta Vuorelainen, hurjasti ponnistain kaikkia voimiansa, viskasi omansa vielä pari, kolme jalkaa edemmäksi, ja katsahti sitten voittoriemulla Heikkiin, joka taas vaan hymyllä vastasi.
"Voiko sinä viskata parempi?" kysyi Gaeliläinen, tarjoten sepälle vasaraansa.
"En tuolla lapsenlelulla", sanoi Heikki, "jossa on tuskin sen verran
painoa, että se lentää vastatuuleen. — Hansukka, noudapas tänne
Samson; taikka menköön joku teistä vielä sille pojalle avuksi, sillä
Samson on vähän raskaanlainen".
Nyt esille tuotu vasara oli vielä puolta vertaa raskaampi sitä, jonka Vuorelainen sen tavattoman painoa tähden oli valinnut. Norman seisoi ällistyksissään; mutta hän hämmästyi vielä enemmän, koska Heikki, asettaen itsensä asemaan, heilahdutti tuon raskaan kalun paljoa taemmaksi oikeanpuolista lannettansa ja lennätti sen kädestään niinkuin nakkaus-koneesta. Ilma vonkui ja vinkui tuon raskaan kappaleen lentäessä. Viimein se lensi maahan, ja sen rautainen pää iski yhden jalan syvälle maan sisään, kaksi kyynärän matkaa edemmäksi kuin Norman'in vasara.
Voitettu ja masentunut Vuorelainen meni siihen paikkaan, mihin vasara oli iskenyt, nosti sen, punnitsi sitä kädessään suurella ihmeellä ja tutkisteli sitä tarkoin, ikään kuin olisi luullut keksivänsä siinä jotain enempää kuin tavallisissa vasaroissa. Viimeksi hän sen antoi takaisin omistajalle surullisella hymyllä, nytkyttäin olkapäitään ja pudistain päätänsä, koska seppä kysyi häneltä eikö hänen tehnyt mieli yrittää parempaa viskausta?