Vuorelainen tuhansilla kiitoksilla ilmoitti iloansa ja sitten läksi.
"Olen antanut hänelle parhaan rautarengas-paidan, mikä ikinä on lähtenyt käsistäni", virkkoi seppä itsekseen, hiukan katuen lahjaansa, "sen heikon toivon edestä, että hän on tuova päällikkönsä tasapäähän tappeluun kanssani; ja sitten Katri tulisi sen omaksi, joka hänet rehellisellä taistelulla voittaa. Mutta pahoin pelkään, tuon poika-nulikan jollakin lailla väistyvän pois, jos ei hänelle nyt Palmusunnuntain tappelussa onni ole niin myötäinen, että hän uskaltaa toistakin taistelua vielä yrittää. Siinä on jotain toivoa kuitenkin; sillä olenpa monesti ennenkin nähnyt nuoren ensikertalaisen ensimmäisen tappelunsa perästä äkkiä paisuvan kääpiöstä aika piruntappajaksi".
Tällä vähäisellä toivolla, mutta lujimmalla päätöksellä odotti Heikki hetkeä, joka oli hänen kohtalonsa ratkaiseva. Vaan pahaa aavistusta nosti hänen mielessänsä se, ettei hanskuri eikä hänen tyttärensä olleet mitään tietoa itsestään antaneet. "Heitä hävettää", arveli seppä itsekseen; "tunnustaa totta minulle, ja siksi he ovat vaiti".
Perjantai-iltana molempien clan'ien taistelijat, kolmekymmentä miestä kummassakin joukossa, saapuivat niille paikoille, missä heidän piti saada lepoa ja virvoitusta. Duhele-clani sai vieraanvaraa rikkaassa Sconen luostarissa, ja heidän vastustajillensa soi ylituomari majan Kinfauns'in linnassa, Tarkimmalla huolella noudatettiin kumpiakin joukkoja kohtaan suurin kohteliaisuus, niin ettei kummallakaan olisi mitään syytä puolueellisuudesta valittaa. Sotamarski kreivi Errol sekä nuori Crawford'in kreivi sillä välin keskustelivat ja päättivät kaikki taistelunjärjestykseen kuuluvat seikat, edellinen Chattan'ien, jälkimmäinen Duhelein puolesta. Sanansaattajia juoksi juoksemistaan molempien kreivien välillä, jotka kolmenkymmenen tunnin kuluessa kuusi kertaa pitivät kokouksia, ennen kuin kaikki taistelu-temput saatiin tarkoin sovituiksi.
Muuten pelkäsi hallitus suuresti, että vanhat vihat, joista moni kipenä kyti porvarein ja heidän Vuorelais-naapureinsa välillä, pääsisivät ilmituleen leimahtamaan; senvuoksi oli julistuksella kielletty kaupunkilaisia lähenemästä puolta virstaa likemmäksi Vuorelaisten majapaikkoja; ja samoin myös eivät taisteluun tulleet Vuorelaiset saaneet ilman erinäistä lupaa käydä Perth'issä. Sotamiehiä asetettiin välirajalle tätä kieltoa voimassa pitämään, ja ne toimittivat virkansa niin tarkoin, että estivät Simo Hanskurinkin, vaikka oli Perth'in kaupungin asukas ja porvari, kotiin menemästä, siitä syystä kun hän tunnusti tulleensa samalla Eachin Mac-Ian'in miesten kanssa ja kun hänellä oli sen clan'in värinen vaippa selkänsä peittona. Tämä seikka esti Simon pääsemästä Wynd'in Heikin puheille ja antamasta hänelle todellista tietoa kaikesta, mikä heidän lähtönsä jälkeen oli tapahtunut; näin ei tullut toimeen selitys, joka suuresti olisi muuttanut lopputapausta tässä kertomuksessa.
Lauantai-iltana saapui vielä miesjoukko, jonka tulo nosti yleistä huomiota kaupungissa, melkein yhtä paljon kuin odotetun taistelun valmistukset. Se oli kreivi Douglas, jonka seurassa tuli kaupunkiin ainoasti kolmekymmentä ratsumiestä, mutta ne kaikki ritareita ja aatelismiehiä korkeinta säätyä. Ihmisten silmät seurasivat tätä pelättyä herraa, samoin kuin katselemme kotkan lentoa ilmoissa, voimatta arvata sen kuninkaallisen linnun matkan suuntaa, mutta ääneti, tyystin, hartaasti tarkastellen; ikään kuin olisi meillä aavistus siitä, mitä varten se kiitää taivaan kantta pitkin. Hän ratsasti hitaasti kaupungin läpi ja taas pohjoisportista ulos. Siellä hän poikkesi Dominikolais-luostariin ja pyrki Albanyn herttuan puheille. Kreivi päästettiin viipymättä sisään, ja herttua tervehti häntä tavalla, joka oli aiottu suosiolliseksi ja lepyttäväiseksi, vaikka se ei saanut peitetyksi sen alla piilevää viekkautta ja levottomuutta. Koska ensimmäiset tervehdykset olivat suoritetut, sanoi kreivi ankaralla yksvakaisuudella "Minä tuon surullisia sanomia. Teidän kuninkaallinen veljenpoikanne, Rothsayn herttua on kuollut, ja minä pelkään hänen saaneen surmansa ilkeitten salavehkeitten kautta".
"Salavehkeittenkö kautta!" vastasi herttua hämmästyksellä, "minkälaisten salavehkeitten kautta? — Kuka on uskaltanut ruveta salavehkeisin Skotlannin kruunun perillistä vastaan?"
"Minun asiani ei ole tuoda ilmi mistä nämät epäluulot ovat nousseet", virkkoi Douglas, "mutta käypä huhu, että kotka sai surmansa nuolen kautta, jonka häntään sulka sen omasta siivestä oli pistetty, ja että tammi halkaistiin samasta puusta tehdyllä nalkilla".
"Herra kreivi Douglas", lausui Albanyn herttua, "en minä ole mikään arvoitusten selittäjä".
"Enkä minä mikään arvuuttaja", vastasi Douglas ylpeästi. "Näistä papereista voitte te, herra herttua, löytää yhtä ja toista, mikä lukemisen vaivan maksaa. Minä lähden puoleksi tunniksi ulos luostarin puutarhaan ja sitten tulen takaisin tänne".