"Hullu sinä olet, Heikki!" sanoi hän. "Eihän sinulla ole kahdenkätistä miekkaa eikä rautarengas-pantsaria".
"Eipä ole", vastasi Heikki, "sillä minä annoin omaksi tarpeekseni tehdyn rengaspantsarin tuolle loistavalle Duhele-clan'in päällikölle tuossa, jonka hartiot pian saavat kokea minkäkaltaisilla läimäyksillä minun on tapana kiinnittää pantsarinrenkaita toisiinsa! Ja mitä kahdenkätiseen miekkaan tulee, tään pojan puukkonen kelvannee minulle, siksi kun saan raskaamman käteeni".
"Se ei käy laatuun", virkkoi Errol'in kreivi. "Kuules, seppä, sinun pitää, sen vannon Neitsyt Maarian kautta, saaman minun milanolainen pantsarini sekä kelpo espanjalainen miekkani".
"Kiitoksia paljon, jalo kreivi; mutta se ruoripuukin, millä teidän urhoollinen esi-isänne käänsi onnen Loncartyn tappelussa puolelleen, kelpaisi jo minulle aivan hyvin. Sangen vähän olen tottunut miekkoihin tai rautapaitoihin, jotka eivät ole omatekemiäni; sillä sitten en tiedä, kuinka kovia sivalluksia edellinen kestää katkeamatta, jälkimmäinen rikkoumatta".
Sillä välin oli se huhu, että peloton seppä aikoi taistella ilman haarniskatta, juossut koko katselijajoukon ympäri ja myös levinnyt kaupunkiin; mutta kun määrätty hetki jo oli aivan lähellä, kuului kimakka naisen ääni, joka kiljuen pyysi päästäkseen tungoksen läpi. Kansa teki tälle väkinäiselle pyrkijälle tilaa, ja hän lähestyi näin, hengästyneenä juoksusta, kantaen rautarengas-paitaa sekä kahdenkätistä miekkaa. Hän tunnettiin pian Olivier Proudfuten leskeksi, ja hänen tuomansa aseet olivat sepän omat, mitkä vainajalla oli olleet lainassa tuona turmiollisena iltana, jolloin hän murhattiin, ja mitkä luonnollisesti oli viety hänen kotiinsa yhdessä ruumiin kanssa. Ne nyt kiitollinen leski, vaivaten itseään, toi taistelutarhaan tällä silmänräpäyksellä, jolloin tämmöiset koetetut aseet ja varukset olivat niiden omistajalle erittäin tärkeät. Ilolla otti Heikki tutut sotakalunsa, jotka leski vapisevalla kiireellä auttoi hänen päälleen, sen perästä sanoen hänelle jäähyväiset näillä sanoilla: "Jumala avuksi lesken ja orpoin puolustajalle, ja turmio kaikille, mitkä hänen eteensä sattuvat!"
Lujemmalla luottamuksella tunsi nyt seppä monesti koetetun pantsarinsa päällään; hän pudisti itseään, ikään kuin kohentaakseen rautapaitaa oikein ruumista myöten, veti sitten miekan tupesta, heilahdutti sitä päänsä yli ja sivalsi sillä ilman halki, johon se viuhuen teki kahdeksan-numeron muodon, niin kepeällä ja sujuvalla kädellä, että kyllä näkyi kuinka voimakkaasti ja taitavasti hän osasi käyttää raskasta asettaan. Taistelijoita nyt käskettiin marssimaan kerta tarhan ympäri, kuitenkin keskimatkallaan poiketen yli toiselle puolelle, etteivät tulisi vastakkain, ja kumartaen, mennessään kullatun lehtimajan sivuitse, missä kuningas istui.
Tämän marssin aikana useimmat katselijat toistamiseen uteliaasti vertasivat molempien puolueitten vartalon kokoa, sekä jäsenien ja jäntereitten vahvuutta, koetellen arvata, minkälainen taistelun loppu tulisi. Satavuotinen veriviha kaikin väkivalta- ja kostotöineen paloi jokaisen miehen sydämessä. Heidän muotonsa oli peloittavalla tavalla vääntynyt heissä hehkuvasta tulisesta ylpeydestä, vihasta sekä hurjasta päätöksestä tapella henkiin ja veriin asti.
Katselijajoukon läpi kävi iloinen mutina, jonka kautta kiihtynyt toivo, että tästä tulisi aika verisauna, ilmoitti itseään. Vetoa lyötiin niin hyvin lopullisesta voitosta ylimalkaan kuin myös erityisten miesten tehtävistä urhotöistä. Heikki Sepän kirkas, suora ja innokas katsanto erittäin ihastutti kaikkia katselijoita, ja hänestä tarjottiin vetoa, että hän oli tappava kolme vihollista, ennen kuin itse kaatuisi. Tuskin oli seppä kerjinnyt varustaa itsensä valmiiksi, niin jo päällikköin käsky kutsui taistelijat kaikki sijoilleen. Samassa silmänräpäyksessä kajahti kansanjoukosta, joka odotuksissaan oli nyt hiljaa, Simo Hanskurin ääni Heikin korviin, huutaen: "Heikki Seppä, Heikki Seppä, mikä raivo sinut on riivannut?"
"Kas niin, hän tahtoisi pelastaa toivorikkaan vävynsä sepän kourista", oli Heikin ensimmäinen ajatus — toinen että hänen toki pitäisi kääntyä ja puhua pari sanaa hanskurin kanssa — ja kolmas, ettei kunniansa sallinut hänen millään muotoa luopua siitä joukosta, johon oli ruvennut, eikä edes näyttää mitään halua taistelun viivyttämiseen.
Hän antautui siis kokonaan päivän tehtävään. Päälliköt olivat kumpikin järjestäneet joukkonsa kolmeen riviin, kymmenen miestä jokaisessa. Miesten välillä oli aina niin leveät lomat, että heillä oli hyvä tila heiluttaa miekkojansa, jotka olivat viis jalka pitkät, kädensijaa lukematta. Toisen ja kolmannen rivin piti varaväkenä tulla avuksi, jos ensimmäiselle pahoin kävi. Duhele-clan'in sotarinnan oikealle kyljelle sijoitti itsensä päällikkö, Eachin Mac-Ian, toiseen riviin kahden kasvatusveljensä väliin. Neljä heistä seisoi äärimmäisinä ensimmäisen rivin oikeassa päässä, ja itse isä kahden jäljellä olevan poikansa kanssa kolmannessa rivissä rakkaan päällikön suojana. Erittäin piti Torkil itsensä aivan liki, häntä varjellakseen. Näin seisoi Eachin siis joukkonsa yhdeksän kaikkein vahvimman miehen keskellä, joista neljä oli suojana hänen edessään, yksi kummallakin puolella, sekä kolme takana.