Sillä valin Eachin, jäätyään yksin ja huolettomasti sekä turhaan yritettyään pukeutua kasvatusveljensä haarniskaan, tunsi sydämessään häpeän ja tuskan voiman. Hän riensi eteenpäin kasvatus-isälleen avuksi tuossa hirveässä ottelussa, ennen kuin joku Chattanilaisista joutuisi lisäksi. Mutta kun hän oli kymmenen askeleen päässä, lujana päätöksessään ottaa osaa tähän taisteluun elämästä ja kuolemasta, kasvatus-isänsä juuri kaatui, halkaistuna kaulaluusta hamaan sydämeen asti, vielä viimeisellä hengenvedollaan kuiskaten sanat: "Kuoloon Eachin'in puolesta!" — Onneton nuorukainen näki parhaan ystävänsä kaatuvan, ja samassa seisoi nyt hänen edessään se verivihollinen, joka koko tappelun aikana oli häntä tavoitellut; se vihollinen seisoi nyt siinä, ainoasti yhden miekan pituuden matkan päässä hänestä, ja kohotti jo asettansa, jolla oli hakannut maahan kaikki suojukset, jotka häntä olivat estäneet nuoren päällikön henkeä saamasta. Tämä seikka yksin jo olisi voinut korkeimmilleen nostaa Eachin'in luontoisen pelkuriuden; kenties hän myös sen lisäksi muisti olevansa ilman mitään haarniskaa, ja että koko rivi muitakin vihollisia, kyllä ontuvia, vaivaisia, vaan yhtähyvin koston- ja verenhimoisia, oli tulossa ja lähellä. Olkoon siinä kyllin sanottu, kun kerromme että hänen miehuutensa masentui, hänen silmänsä pimenivät, hänen korvissaan kuului kilinää, hänen päänsä kävi pyörälle — kaikki muut ajatukset katosivat tuossa uhkaavan kuoleman pelossa. Yritettyään heikon sivalluksen seppää vastaan, hän taaksepäin hypähtämällä väisti siitä aiottua vastausta; ja ennen kuin seppä jälleen kerkesi kohottaa asettansa, Eachin oli itsensä Tay-jokeen viskannut. Häpäisevä huuto kuului hänen jäljestään, kun hän ui joen poikki, vaikka kenties tuskin kymmenkuntakaan huutajista itse olisivat tehneet toisin tämmöisessä tilaisuudessa. Heikki katsoi pakolaisen jälkeen ääneti, hämmästyneenä, vaan ei jaksanut liioin ajatellakaan tämän paon seurauksia, sillä uupumus hänessä näkyi pääsevän voitolle, samassa kun taistelun kiihoittava vaikutus loppui. Hän istahti rannan nurmikolle ja koetti saada tuketuiksi kumminkin niitä haavojansa, mitkä pahimmin verta vuosivat.
Voittajat nyt saivat tämmöisissä tilaisuuksissa tavalliset onnentoivotukset palkinnokseen. Albanyn herttua useampain toisten herrain kanssa meni alas taistelutannerta katselemaan; ja Wynd'in Heikille erittäin osoitettiin kunniaa.
"Jos tahdot minun väkeeni yhtyä, kunnon poika", lausui Musta Douglas, "niin muutan sinun nahkaisen esiliinas ritarin vyöksi, sekä annan sinulle porvari-ammattisi sijaan sadan markan maan arvosi kannatukseksi".
"Kiitän teitä nöyrimmästi", vastasi seppä alakuloisesti, "vaan minä jo olen kyllin kyllä vuodattanut verta; ja Jumala on minut sillä rangaissut, että teki tyhjäksi ainoan toivoni, jonka vuoksi menin tähän taisteluun".
"Mitä, veikkonen?" kysyi Douglas. "Etkö taistellut Chattan-clan'in puolesta, ja eikö sille ole tullut loistava voitto osaksi?"
"Minä taistelin omin päin", vastasi seppä huolimattomasti.
Hyvä Robert kuningaskin nyt lähestyi sinne tasajuoksurin selässä; hän oli tullut tappotanterelle käskemään, että haavoitetut otettaisiin holhottaviksi.
"Herra kreivi Douglas", sanoi hän, "te kiusaatte tätä mies-parkaa tässä maallisilla asioilla, vaikka hänellä vaan näkyy olevan lyhyt aika enään jäljellä hengellisiä ajattelemaan. Eikö ole hänellä tässä mitään ystäviä, jotka kantaisivat hänet pois paikkaan, missä huoli voi tulla pidetyksi sekä hänen ruumiinsa haavoista että hänen sielunsa autuudesta?"
"Hänellä on tässä ystäviä yhtä monta kuin kunnon miehiä Perth'in kaupungissa", virkkoi ritari Charteris, "ja minä katson itseni lähimmäiseksi".
"Maanmoukassa aina on maatiaishajunsa", sanoi ylpeä Douglas, kääntäen hevosensa poispäin. "Ritari-arvon tarjomus Douglas'ilta olisi hänet, vaikka surman suussakin, taas voimiinsa virottanut, jos hänen ruumiissaan olisi ollut yksi pisarakin jaloa verta".