"Vastusta sitä lumousta vaan muutamia minuutteja vielä", virkkoi hän. "Ole vaan hyvillä mielin — sinä pääset tästä ilman mitään haavaa taikka ruhjausta, ilman vammaa sekä vikaa. Ole vaan hyvillä mielin!"
"Ja kuinkas minä voisin olla hyvillä mielin", vastasi Eachin, "kun kaikki uljaat heimolaiseni yksi toisensa perästä ovat kaatuneet kuolijaksi jalkojeni eteen? — kuolleet kaikki minun puolestani, joka en koskaan olisi rahtuakaan heidän ystävyydestään ansainnut?"
"Ja mitä varten he olisivat sitten syntyneet, jos ei siksi että menisivät kuolemaan päällikkönsä puolesta?" kysyi Torkil vakavasti. "Mitäs huolii valittaa siitä, jos ei nuoli palaja viineensä, kunhan se pilkkuun on sattunut? Ole iloinen vaan! Kas tässä olemme, Tormot ja minä, vielä vasta aivan vähän haavoitettuna, vaan vuorikissat tuolla kömpivät ja köntistelevät tasankoa myöten, ikään kuin koirat olisivat heidät jo puoleksi kuristaneet. — Vielä yksi uljas rynnäkkö, niin voitto on meidän, vaikka saattaisi kyllä niin käydä, että sinä yksin jäät henkiin. Runoniekka, soita ryntäysmarssia!"
Toropilli-piiparit molemmin puolin taas soittivat sotamarssia, ja taistelijat taas sekaantuivat käsikahakassa, ei tosin enää entisellä voimalla, mutta kuitenkin raukenemattomalla vihalla. Heihin yhtyivät nyt nekin, joiden olisi ollut asia olla taisteluun puuttumatta, vaan jotka eivät nyt kuitenkaan malttaneet olla siitä erillään. Molemmat vanhat urhot, jotka lippuja kantoivat, olivat vähitellen lähestyneet paikoistansa tarhan eripäissä ja seisoivat nyt jo aivan liki itse tappelutannerta. Kun he näin näkivät verisaunan läheltä, nousi heissä molemmissa halu kostaa veljiänsä taikka myös kuolla heidän kanssansa. He kävivät vimmaisesti toinen toisensa kimppuun niillä peitsillä, joihin liput olivat kiinnitetyt; vaihdettuansa useampia kuolettavia pistoja, he rupesivat painiskelemaan, yhä vaan pitäen lippunsa kiinni. Näin he viimein taisteluvimmassaan yhdessä putosivat Tay-jokeen, josta he tappelun jälkeen löydettiin hukkuneina, aina vielä kovasti toinen toisensa kimpussa. Nyt tappelun kiihko, vimman ja epätoivon hurjuus myös tarttui runoniekkoihin. Molemmat toropillin-soittajat, jotka kaiken tappelun aikana olivat voimiansa myöten koettaneet pitää veljiensä miehuutta vireillä, näkivät nyt taistelun alkavan loppua taistelevain miesten puutteesta. He viskasivat maahan soittonsa, ryntäsivät vimmaisesti toinen toisensa päälle, väkipuukko kädessä, kumpikin enemmän pitäen silmällä kuinka saisi toisen surmatuksi kuin itsensä suojelluksi; ja näin Duhele-clan'in toropillinsoittaja melkein kohta kaatui kuolijaksi, ja Chattan-clan'in runoniekka samassa sai haavan henkipaikkaan. Tämä viimeinmainittu kuitenkin vielä tarttui soittoonsa, ja clan'in pibroch'in (sotamarssin) sävelet heikontumistaan heikontuen yhä vielä kajahtelivat Chattanilaisille, niin kauan kuin kuolevalla soittoniekalla oli henkeä rinnassa, millä puhaltaa. Hänen soittonsa, tai kumminkin siihen kuuluva pilli, on aina vielä tallella erään Vuorelaispäällikön suvussa, suuressa arvossa pidettynä, federan dhu s.o. mustan pillin nimellä.
Sillä välin tässä loppukahakassa nuori Tormot, jonka isänsä oli, samoin kuin muutkin veljet, käskenyt päällikkönsä suojelukseen, oli saanut kuolemaa tuottavan haavan sepän säälimättömän miekan kautta. Muut molemmat, jäljellä olevat miehet Duhele-clan'ista olivat jo myös kaatuneet, ja Torkil'in täytyi nyt kasvattinsa sekä haavoitetun Tormot'in kanssa peräytyä kahdeksan tai kymmenen Chattanilaisen edestä. He seisahtuivat nyt viimeisen kerran aivan joen äyräälle, johon viholliset, ponnistaen voimiansa niin paljon kuin heidän haavansa sallivat, pyrkivät jäljestä. Torkil oli juuri saapunut sille paikalle, missä hän aikoi viimeistä vastarintaa yrittää, koska nuori Tormot vaipui maahan ja heitti henkensä. Hänen kuolonsa pakoitti isän rinnasta ensimmäisen ja ainoan huokauksen, mikä hänestä oli kuulunut koko tään turmiollisen päivän aikana.
"Tormot poikani!" virkkoi hän, "nuorimpani, rakkaimpani! Mutta kunhan vaan Eachin tulee pelastetuksi, kaikki on pelastettu. — Nyt, mun armas kasvattini, olen puolestas antanut kaikki, mitä ihminen voipi, paitsi vielä vihoviimeistä annintani. Anna minun päästää auki tään turmiontuottavan rautahaarniskasi soljet, ja pane sinä päälles Tormot'in varukset; ne ovat kepeät ja sopivat sinulle hyvin. Sill'-aikaa kun rautapaitaa muutat, ryntään minä noiden vaivaisten päälle ja pitelen heitä niin kovin kuin jaksan. Enkä luulisi niistä tulevankaan kovin paljon vaivaa; sillä he kömpivät yksitellen peräkkäin, niinkuin poikkijalkaiset sonnit. Ja kumminkin, sinä silmäteräni, jos en voikaan sinua pelastaa, voin kuitenkin näyttää sinulle, kuinka mies kuolee".
Näin puhuessaan Torkil päästi auki nuoren päällikkönsä rautapaidan soljet, siinä yksinkertaisessa luulossa, että hän sillä keinoin saisi paulat rikotuiksi, joihin muka noidan konstit ja pelko olivat kietoneet nuorukaisen sydämen.
"Isäni, isäni, enemmänkin kuin isäni!" sanoi onneton Eachin. "Pysy tässä mun kanssani! — Kun vaan sinä olisit vieressäni, niin, sen tunnen, olisi minussa miehuutta taistella henkiin ja veriin asti".
"Se on mahdoton", vastasi Torkil. "Minun pitää estää heitä ennättämästä tänne, sillä aikaa kun sinä muutat rautapaitaa. Jumala ijät kaikki sinua siunatkoon, minun sieluni rakkaus!"
Ja sitten Tammiston Torkil, heiluttaen miekkaansa, ryntäsi päälle samalla kuolemaa tuottavalla sotahuudolla, mikä jo niin monta kertaa oli kajahtanut tällä verisellä kedolla: "Bas air son Eachin!" — Nämät sanat kajahtivat kolme kertaa ukkosen jyrinän tapaisella äänellä, ja joka kerta hän samassa hakkasi maahan yhden Chattan-clan'in miehistä, sitä myöten kuin he kömpien tulivat häntä likelle. — "Hyvin hakattu — haukka! — Hyvin lensit, kotka!" kuului katselijajoukosta, kun he näkivät nämät urhotyöt, jotka vielä viimeisellä hetkellä näkyivät olevan muuttamaisillaan tappelun päätöstä. Mutta yht'-äkkiä kaikki huudot vaikenivat, ja nyt kuului ainoasti miekkain kalske niin hirveä, että olisi luullut koko taistelun alkaneen uudestaan tässä kahakassa Tammiston Torkil'in sekä Wynd'in Heikin välillä. He läimäyttivät, hakkasivat ja pistivät, ikään kuin nyt vasta ensikertaa sinä päivänä olisivat vetäneet miekkansa tupesta. Heidän vimmansa oli molemminpuolinen, sillä Torkil näki Heikissä sen ilkeän noidan, joka hänen luulonsa mukaan oli hänen kasvatuspoikansa lumonnut; ja seppä nyt näki edessään sen jättiläisen, joka koko ajan oli estänyt häntä siitä, minkätähden vaan hän oli koko asiaan sekaantunut — nimittäin kahdentaistelunsa Eachin'in kanssa. He taistelivat tasavoimalla, jota luultavasti ei olisi ollut, jos ei Heikiltä, hän kun oli enemmän haavoitettu kuin vastustajansa, olisi puuttunut yksi osa tavallista nopeuttansa.