Näin päättyi tää kuuluisa taistelu Perth'in North-Inch-niityllä. Neljästäseitsemättäkymmenestä urhoollisesta miehestä (runoniekat sekä lipunkantajatkin lisäksi luettuna), jotka uljaasti astuivat sisään tähän turmiolliseen tarhaan, ainoasti seitsemän jäi henkiin. Nekin kannettiin paareilla, tilassa, joka ei ollut paljoa parempi kuin kuolleitten sekä kuolemaa tekeväin, joiden kanssa sekaisin he kuljetettiinkin surullisella saatolla pois tältä taistelunsa tanterelta. Eachin yksin pääsi täältä haavatonna — vaan myös kunniatonna. Ei ole nyt enää tästä muuta kerrottavaa, kuin että karannut päällikkö oli ainoa henkiin jäänyt Duhele-clan'in miehistä; ja koko se liittokunta hajosi tämän tappion jälkeen. Siihen kuuluneista clan'eista pyytävät nyt muinaistutkijat ainoasti arvaamalla saada jotain selkoa, sillä tään ratkaisevan tappelun jälkeen ne eivät enää koskaan kokouneet yhden lipun ympärille. Chattan-clan'i sitä vastaan yhä edelleen kukoisti ja laajeni vallassa; ja parhaat suvut pohjoisessa Vuoristossa kehuvat olevansa peräisin Vuorikissan heimosta.
VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.
Kun kuningas oli lähtenyt ratsastamaan takaisin siihen luostariin, jossa hän asui, kysyi Albanyn herttua muuttuneella katsannolla ja vapisevalla äänellä Douglas'in kreiviltä: "Ettekö te, herra kreivi, joka omin silmin näitte suuren osan tuosta surullisesta tapauksesta Falkland'issa, tahtoisi viedä sanomaa siitä veli-paralleni?"
"En, vaikka saisin siitä koko avaran Skotlannin maan omakseni", kieltäytyi Douglas. "Mieluummin paljastaisin rintani, nuolen kannattaman matkan päässä pilkkutauluksi sadalle Tynedalen joutsimiehelle. En, Douglas'in linnan pyhä Brigitta auttakoon! Ei mulla olisikaan muuta sanottavaa, kuin että tapasin sen kovaonnisen nuorukaisen kuolleena. Mitenkä se kuolema hänelle tuli osaksi, sen te, herra herttua, kenties paremmin osaisitte selittää. Ja jos ei nyt olisi March'in kapina ja Englannin sota esteenä, kylläpä sitten puhuisinkin oman ajatukseni asiasta aivan julki". Näin sanottuaan ja kumarrettuaan kuninkaalle kreivi ratsasti pois omalle majapaikalleen, jättäen herttuan sinne kertomaan, mitä oli tapahtunut, miten paraiten taitaisi.
"Vai March'in kapina ja Englannin sota?" mutisi herttua itsekseen. "Entäs oma etusi, ylpeä kreivi, jota, olit kuinka itsevaltias olitkin, et uskalla erottaa minun edustani. No hyvä, koska se teko jäi minun tehtäväkseni, minun tulee se tehdä, ja minä sen tahdonkin tehdä".
Hän seurasi kuningasta hänen kammariinsa. Robert katsoi häneen jollakin kummastuksella, koska Albanyn herttua oli käynyt istumaan.
"Sinun kasvosi ovat kalmankelmeät, Robert", sanoi kuningas. "Soisinpa että aina syvemmältä ennalta ajattelisit, milloin verenvuodatus tulee puheeksi, koska tämä verisauna sinua on niin syvästi liikuttanut. Ja kuitenkin, Robert, rakastan sinua sitä paremmin nyt, kun oikea lempeä luonteesi joskus tulee näkyviin kylmä-älyisen valtioviisautesi kuoren alta".
"Kiittäisinpä Jumalaa, kuninkaallinen veljeni", vastasi Albanyn herttua puoleksi sulkeuneella äänellä, "jos tuo verinen tanner, jonka tuossa näimme, olisi pahin asia, mistä meidän tänäpäivänä tulee kuulla. Sangen vähän tuhlaisin sääliäni noihin hurjiin metsäläisiin, jotka tuossa makaavat kasoittain, niinkuin eläväin raatoja, mutta — —" hän pysähtyi.
"Mitä!" huudahti kuningas säikähtyen. "Mitä uusia pahoja taas kuuluu?
— Rothsayn herttuako? — niin se varmaan on — Se on Rothsayn herttua.
— Puhu suusi puhtaaksi! — Mikä uusi hullutus on tullut tehdyksi? —
Mikä uusi onnettomuus on tapahtunut?"
"Herrani — kuninkaani — onnettoman veljenpoikani hullutukset ja vallattomuuden teot ovat nyt kaikki loppuneet".