"Hän on kuollut! — hän on kuollut!" kiljahti vanha kuningas tuskissaan. "Albany, sinun veljenäs rukoilen sinua — vaan ei — en olekaan kauemmin sinun veljesi! Kuninkaanas käsken sinua, salavehkeinen, viekas mies, tuomaan ilmi kaikki, mitä vaan tiedät pahinta!"
Vapisevalla äänellä vastasi Albanyn herttua: "Tapauksen eriseikkoja minä vaan vaillinaisesti tiedän — varma on vaan se, että onneton veljenpoikani toissa yönä tavattiin kammarissaan kuolleena — hän oli äkilliseen kohtaukseen kuollut — niin minulle on kerrottu".
"Voi Rothsay! — Voi minun rakas Taavettini! — Voi jospa Jumala olisi sallinut minun kuolla sinun edestäsi — minun poikani — minun poikani!"
Näin valitti, raamatun voimakkailla sanoilla, tää heikko, poikansa menettänyt isä, repien harmaata partaansa ja tukkaansa; eikä Albanyn herttua, jota omatuntonsa sanattomaksi ahdisti, uskaltanut keskeyttää tätä surun vihuria. Mutta melkein samassa kuninkaan tuskallinen suru muuttuikin vimmaksi — joka oli niin perinvastainen hänen luonteensa tavalliselle pehmeydelle ja arkuudelle, että Albanyn omantunnon vaivat kokonaan unohtuivat pelon tähden.
"Vai tämä oli sinun siveydellisten puheittes ja jumalisten saarnojesi loppu!" virkkoi kuningas. "Mutta tää petetty isä, joka uskoi poikansa sinun käsiisi, uskoi viattoman karitsansa teurastajan haltuun, onkin kuningas! — sen saat nyt kovaksi onnekses kokea. Saisiko murhaaja tässä seisoa veljensä edessä, — tahrattuna oman veljenpoikansa verillä? — Ei! — Hoi, te tuolla ulkona! — Mac-Lewis! — Brandanet! — Kavaluutta! — Murhaa! — Aseisin, jos rakastatte Stuart-sukua!"
Mac-Lewis riensi sisään useampain henkivartijain kanssa.
"Murhaa ja kavaluutta!" huudahti onneton kuningas, "Brandanet — teidän jalo prinssinne", — — suru ja mielenliikutus silmänräpäykseksi keskeyttivät sen kauhean ilmoituksen, jota hän aikoi heille antaa. Viimein hän kuitenkin jatkoi yhä katkeavalla äänellä. "Tuokaa kirves ja mestauspölkky heti paikalla pihaan! — Vangitkaa" — sana tarttui kiinni hänen kurkkuunsa.
"Ketä pitää vangita, jalo herra kuningas?" kysyi Mac-Lewis, joka, nähdessään kuninkaan tämmöisessä vihan vimmassa, joka oli perinvastainen hänen käytöksensä tavalliselle lempeydelle, melkein luuli, että hänen järkensä oli tullut häiriölle äsköisessä tappelussa nähdyistä tavattomista kauhistuksista. — "Ketä minun pitää vangita, kuninkaallinen majesteetti? Eihän tässä ole ketään muuta kuin teidän kuninkaallinen veljenne, Albanyn herttua".
"Aivan niin", vastasi kuningas, jonka lyhyt-aikuinen kostonhimon vimma jo alkoi asettua. "Aivan oikein — ei ketään muuta kuin Albanyn herttua — ei ketään muuta kuin minun äitini kantama — ei ketään muuta kuin minun veljeni. Voi Jumalani! anna minulle voimaa tukehduttaa tuota sydämessäni hehkuvaa syntistä vimmaa — Sancta Maria, ora pro nohis! (Pyhä neitsyt Maaria, rukoile puolestamme!)"
Mac-Lewis katsahti ihmeellä Albanyn herttuaan, joka pyysi peittää hämnästystänsä syvällä surkuttelemisella, ja kuiskasi upseerille: "Se paha sanoma on liian kovasti vaikuttanut hänen päähänsä".