"Mikä paha sanoma, jos saan luvan armolliselta herttualta kysyä?" vastasi Mac-Lewis. "En minä ole mistään kuullut".
"Mitä! — Ettekö ole kuulleet veljenpoikani, Rothsayn herttuan kuolosta?"
"Onko Rothsayn herttua kuollut, herra Albanyn herttua!" huudahti uskollinen Brandani suurimmalla hämmästyksellä ja kauhistuksella. "Milloin, kuinka ja missä?"
"Kaksi päivää sitten — ei ole vielä tietoa millä tavalla —
Falkland'issa".
Mac-Lewis silmänräpäyksen aikaa katsoi herttuaan; sitten hän palavin silmin ja lujalla katsannolla kääntyi kuninkaan puoleen, joka näkyi syvästi vaipuneen hiljaiseen rukoukseen: "Kuninkaallinen majesteetti! minuutti tai kaksi sitten teiltä jäi — yksi sana — kesken sanomatta. Sallikaa sen tulla ulos suustanne, ja teidän tahtonne on oleva teidän Brandaneinne lakina".
"Minä juuri rukoilin voimaa kiusausta vastaan, Mac-Lewis", virkkoi toivoton kuningas, "ja sinä sen tahdot tuoda eteeni. Tahdotko antaa paljastetun miekan mielipuolen miehen käteen! — Mutta voi, Albany! — minun ystäväni, minun veljeni — minun luottamusmieheni! — kuinka — kuinka hennoit tehdä sen!"
Nähdessään että kuningas jo oli leppyisämmällä mielellä, Albanyn herttua vastasi suuremmalla lujuudella kuin siihen asti: "Minun linnassani ei ole mitään muuria, joka saattaisi kuoleman estää — enkä ole ansainnut tuota ilkeää epäluuloa, joka teidän sanoissanne, herra kuningas, itseään ilmoittaa. Minä sen annan anteeksi, koska siihen pojattomaksi jääneen isän tuska on syynä. Mutta valmis olen vannomaan ristin ja alttarin kautta — ja taivaallisen perintöni sekä kuninkaallisten vanhempaimme sielujen kautta — —"
"Vaiti, Robert!" kielsi kuningas. "Älä vielä lisää vääriä valoja murhaan. — Ja teitkös kaiken sen siksi, että pääsisit yhtä askelta likemmäksi kruunua sekä valtikkaa? Ota ne sitten omikses kerrassaan — ja tuntukoon sinusta, niinkuin ne minusta aina ovat tuntuneet, ikään kuin ne olisivat tehdyt punakuumasta raudasta! — Voi Rothsay, Rothsay! Sinulta kumminkin on kuninkaana oleminen tullut säästetyksi!"
"Kuninkaallinen majesteetti", virkkoi Mac-Lewis, "sallikaa minun muistuttaa, että Skotlannin kruunu ja valtikka, silloin kun ne lakkaavat olemasta teidän hallussanne, ovat Jaakko-prinssille tulevat, joka nyt on veljensä oikeuden perinyt".
"Oikein, Mac-Lewis", sanoi kuningas kiireesti, "ja samassa hän, se poika-rukka, myös on perinyt veljensä vaarat. Kiitoksia, Mac-Lewis, kiitoksia! — sinä olet muistuttanut minulle mieleen, että minulla vielä on jotain tehtävää maailmassa. Kutsu Brandanesi aseisin, niin joutuun kuin suinkin voit. Älä salli yhdenkään tulla kanssamme, jonka uskollisuutta et aivan varmaan tunne. Älä varsinkaan yhtään, joka on ollut tekemisissä Albanyn herttuan kanssa — tään miehen kanssa, tarkoitan ma, joka on olevinansa veljeni! — Ja käske että kantotuolini kohta laitetaan valmiiksi. Me aiomme Dumbarton'iin, Mac-Lewis, taikka Buten saareen. Jyrkkiä kuiluja, ja salmia, ja Brandaneini rinnat tahdon panna lapseni suojaksi, siksikun saamme koko meren jään pojan ja hänen julman setänsä kunnian-himon väliin. — Hyvästi, Albanyn herttua — hyvästi ijäksi, sinä kovasydäminen, verinen mies! Nauti valtaa, sen verran kuin Douglas siitä sinulle sallinee osaksi. — Mutta älä tule koskaan enää minun silmieni eteen, vielä vähemmin lähesty minun jäljelle jäänyttä poikaani! Sillä, samassa kun sen teet, tulee Brandanein minun käskystäni pistää sinut kuoliaksi pertuskoillaan! — Mac-Lewis, pidä huoli, että heille se käsky ilmoitetaan".