"No menes nyt hiiteen, sinä kylmä-sydäminen, miehuudeton pöllö!" vastasi isä. "Osaanpa minäkin lukea vaimopuolen silmistä, vieläpä paremmin kuin sinä; vaan en minä hänestä tuommoista voi nähdä. Hiisi vieköön! Tuossa sinä makasit niinkuin suuri herra karmituolissa, sikeässä unessa niinkuin tuomari, kun sinä, jos sinussa olisi ollut vähänkin rakastajan tulta, olisit pitänyt silmät auki, lakkaamatta tirkistellen itäänpäin, eikö jo auringon ensimmäinen säde alkaisi koittaa. Mutta tässä sinä vaan kellättelit, kuorsaillen varmaankin, tyttöä sekä koko muutakin maailmata muistelematta. Ja Katri parka hän heräsi kohta päivän valjetessa, siinä huolessa ettei vaan kukaan muu ennättäisi viedä häneltä hänen kunnollista, valpasta Valentini-kumppaliansa, ja hän herätti sun suosion-osoituksella, joka — St. Macgrider auttakoon! — olisi rauta-alaisimenkin eläväksi saattanut. Mutta sinä herättyäsi tässä vaan irvistelet ja tuskittelet, ja huokailet, aivan kuin hän olisi pyyhkäissyt huuliasi kuumennetulla rautakangella! Soisinpa — Pyhä Johannes auttakoon! — että hän olisi lähettänyt vanhan Dorothean sijastaan sille asialle, ja sitonut sinut Valentini-kumppaliksi tuohon luurankoon, jolla ei ole yhtään ainoatakaan hammasta suussansa! Kas hän se olisikin kaikista Perth'in naisista soveliain Valentini-kumppali mokomalle pelkurimaiselle kosijalle".
"Mitä pelkurimaisuuteen tulee, isä kulta", vastasi seppä, "löytynee parikymmentä kunnon tappelukukkoa, joiden harjat olen alas painanut ja jotka voisivat todistaa, olenko pelkuri vai en. Ja Jumala sen tietäisi todistaa, että mielelläni antaisin kelpo taloni, jota tämän kaupungin porvarina omistan, palkeinensa, pihteineen, alaisimineen päivineen, jos vaan näkisin teidän selityksenne asiasta oikeaksi. Mutta enpä minä puhukaan hänen ujoudestaan, enkä hänen punastumisestaan; vaan vaalenemisesta kohta punastumisen jälkeen, joka sen kauniin värin jälleen poskista pois karkoitti, kyyneleistä, jotka sitten purskahtivat silmistä. Se oli aivan kuin koska Huhtikuussa sadepilvi hiivii ylös taivaan kannelle, ja pimentää ihanimman aamun, joka koskaan on koittanut Tay-joen yllä."
"Hui hai", vastasi hanskuri; "ei hän ensi-iskulla kaadukaan. Olethan sinä montakin kertaa lohia pyytänyt, ja siitä olisit voinut jotain oppia. Jos sinä, kun kala onkeen on tarttunut, kovasti nykäiset siimaa, niin lohi sen tempaa pois, vaikka se olisi rautalangasta. Helpoita veikkonen, ja anna kalan vengotella siimalta aikas, ja puolen tunnin perästä räpyttelee se vieressäs rannalla. — Tässähän on alku, niin kaunis kuin suinkin voit toivoa, jos vaan et toivo tyttö-rukan hiipivän vuotees ääreen niin kuin nyt tuolis luokse; ja se ei ole kainoin neitoin tapa. Mutta kuules mitä sanon — aamiaisen jälkeen hankin sinulle tilaisuutta puhua suusi puhtaaksi; varo vaan silloin, ettet ole liioin arka, etkä myös ahdista tyttöä liian kovasti. Helpoita siima hänelle tarpeeksi, äläkä tempaise niin aikaiseen, niin panen pääni pantiksi, että loppu on sinun mielesi mukaan."
"Tein minä niin tai näin, isä", virkkoi Heikki, "te aina sanotte syyn olevan minussa; taikka minä muka liian paljon helpoitan siimaa, taikkapa liian tiukkaan. Antaisinpa mielelläni paraan rautapaidan, jonka ikinä olen takonut, jos vastus todellakin olisi minussa; sillä sittenhän olisi parempi toivo, että sen voisi saada poistetuksi. Kuitenkin myönnän sen, että vaan olen pässinpää siinä taidossa, jota olisi tarvis semmoisessa tilaisuudessa sopivan keskustelun aikaansaamiseksi."
"Tule nyt vaan puotiini kanssani, mun poikaseni, niin annan sulle sopivan aineen puheen aluksi. Tiedäthän että tyttö, joka uskalsi nukkuvaa miestä suudella, sillä on voittanut sormikkoparin häneltä. Tule nyt puotiini; sieltä saat sormikasparin hienosta kilin-nahasta, jotka aivan sopivat Katrin käteen ja ranteesen. — Minä muistelin hänen äiti-rukkaansa, kun sen parin leikkasin", lisäsi kunnon Simo huokaisten; "ja paitsi Katria en tiedä yhtään vaimo-ihmistä koko Skotlannissa kenelle ne sopisivat, vaikka kuitenkin olen ottanut mittaa melkein kaikista kuninkaan hovin kaunottarista. Tule nyt kanssani, sanon ma, niin saat aineen, josta voit panna kielen liikkeelle, jos vaan sinulla lienee rohkeutta ja varovaisuutta kyllin pitää puoltasi kosimisessa."
KUUDES LUKU.
Ei Katri koskaan lähde miehelään.
Äkäpussin kukistus.
Aamiainen tuotiin pöydälle, ja Katrin ohukaisista, hienoista kakkusista, jotka olivat leivotut äiti-vainaan neuvon mukaan, nisusta sekä hunajasta, kuului paljon kehumisia kaikella isän sekä kosijan ihastuksella; vieläpä käytiin niiden kimppuun sillä innolla, joka on niin kakun kuin vellin kelvollisuuden paras todistus. Molemmat miehet juttelivat, laskivat leikkiä ja naureskelivat; Katrinkin mieli oli tyyntynyt siinä paikassa, missä muiden sen ajan rouvien ja neitosten mielentyyneys tavallisesti rikkoutui — nimittäin kyökissä, emännän askareissa, joissa hän oli suuri mestari. Ja epäilenpä suuresti olisikohan Senecan filosofiallisten kirjain lukemisesta ollut yhtä voimallinen apu hänen mielensä rauhoittamiseksi.
Vanha Dorothea kävi myös istumaan pöydän alipäähän sen ajan patriarkallisen tavan mukaan. Molemmat miehet olivat kiintyneet keskinäisiin puheisinsa, ja Katrilla oli täysi työ heidän passailemisestaan sekä omista ajatuksistaan; täten sattui että vanha akka ensiksi huomasi Conachar pojan poissa-olon.