"Niin oikein", virkkoi mestari hanskuri; "menepäs kutsumaan häntä tänne, sitä laiskaa Vuoriston vetelystä. Häntä ei näkynyt yölläkään kahakan aikana; kumminkaan minä en häntä havainnut. Näkikö joku teistä häntä?"
Ei kukaan ollut nähnyt häntä; ja Heikki virkkoi: "Joskus unet Vuorelaiset pistävät itsensä piiloon aivan kuin heidän vuortensa metsäkauriit — niin, ja ovat yhtä nopsaat myös pakoon pötkimään vaarapaikasta. Niin olen itsekin nähnyt heidän tekevän."
"Vaan joskus taas", vastasi Simo, "ei kestäisi itse Artur kuningaskaan ympyriäisen pöytänsä ritarein kanssa heidän rynnäkköään. Soisinpa, että puhuisit Vuorelaisista suuremmalla kunnioituksella. Heitä usein käypi täällä Perth'issä sekä yksitellen että myös parvittain; ja sinun pitäisi antaa heidän olla rauhassa, niin kauan kuin he puolestansa antavat sinun olla rauhassa."
Uhkamielinen vastaus jo pyöri Heikin huulilla; mutta hän painoi sen kuitenkin varovasti alas.
"Tiedättehän te, isä", virkkoi hän hymyillen, "että me käsityöläiset kaikkein enimmin rakastamme niitä ihmisiä, joista elatuksemme tulee. Ja minun ammattini, näetten te, on urhoollisten, jaloin ritarein, korkeasukuisten knaappein ja hovipoikain, rivakkain soturein sekä muiden semmoisten nojassa, jotka käyttävät meidän sepittämiämme miekkoja. Onhan luonnollista että minä Ruthven-, Lindsay-, Ogilvy-, Oliphant-herroja ynnä monta muuta meidän urhokkaista, korkeasukuisista naapureistamme, jotka käyvät minun kolkuttamissani teräsvaruksissa, niinkuin kempit sankarit, rakastan paljon enemmän kuin noita paljaita, varastelevia Vuorelaisia, jotka aina yhä tekevät meille pahaa. Ja sitä vähemmin on minun syytä heitä rakastaa, koska tuskin viidellä joka clan'issa[11] on ruosteinen haarniskansa, vanha kuin heimokunnan lippu, vieläpä lisäksi jonkun kömpelön kotiseppänsä hutiloima, joka ei ole meidän kunniallisen, sala-oppisen ammattimme jäsen, vaan yksinkertaisesti kolkuttelee alaisintansa, niinkuin hänen isänsä ennen häntä. Mokomia miehiä ei voi kukaan rehellinen suosiolla katsella."
"No, no", vastasi Simo; "vaan he heitetäänpä jo nyt se asia sikseen, sillä tuostahan tuo poika-vetelys tuleekin; ja vaikka nyt on pyhä-aamu, en huoli nähdä mitään uusia verimakkaroita".
Pojalla, kun hän astui sisään, oli kasvot kelmeät, silmät punaiset; koko hänen näkönsä osoitti jonkunlaista mielenhäiriötä. Hän istahti pöydän alipäähän vastapäätä Dorotheaa, ja risti silmiään ikään kuin vahvistaen itseänsä aamiaisateriaan. Kun ei hän kuitenkaan sitten ottanut mitään ruokaa, tarjosi hänelle Katri vatia, missä oli muutamia noista hänen kakuistaan, joita kaikki olivat niin mielellään syöneet. Ensin Conachar tähän ystävälliseen tarjomukseen vastasi kieltämällä; mutta kun Katri yhtähyvin toistamiseen ojensi vatinsa lempeällä hymyllä, niin poika otti yhden kalun käteensä, mursi sen ja rupesi haukkaamaan. Mutta ensimmäisen palan nieleminen näkyi olleen hänelle liian vaikeata; hän ei yrittänytkään uudestaan.
"Huono ruokahalupa sulla onkin, Conachar, vaikka on Valentin'in pyhä", virkkoi iloinen mestari. "Ja kuitenkin luulisin sinun maanneen aika sikeää unta menneenä yönä, koska ei kahakan melu sinua näy herättäneen. Olisinpa tosiaan luullut, että mokoma vilkas poika-heitukka olisi juossut mestarinsa avuksi, puukko kädessä, niin pian kuin ensimmäinen vaarallinen ääni olisi kuulunut virstankin päästä!"
"En minä kuullut muuta kuin epäselvää melua", vastasi poika, jonka posket äkkiä rupesivat punoittamaan niinkuin hehkuvat kekäleet, "jota luulin iloisten yöjalkalaisten hälinäksi. Ja olettehan te kieltäneet minua ovea tai ikkunaa avaamasta ja taloa herättämästä semmoisen hulluttelemisen tähden".
"Ohhoh", sanoi Simo, "olisinpa luullut, että Vuorelainen paremmin eroittaisi miekkain kalskeen harppuin helinästä, ja hurjan sotahuudon iloisesta rallatuksesta. Mutta olkoonpa menneeksi, poikaseni; se on minulle mieleen, että alat heittää tappelijantapasi. Vaan syö nyt aamiaista, sillä minulla olisi työtä sinulle, joka vaatisi kiirutta".