Harpputyttö riensi pois käskyä täyttämään; ja Conachar'in raivo näkyi viihtyvän hänen lähdettyään. "Katri", virkkoi nuorukainen, "nyt kun tuo on lähtenyt, voin sanoa, että sinut tunnen — minä tiedän myös että rakastat rauhaa ja vihaat sotaa. Mutta kuules — mieluummin kuin että olisin sivaltanut vihollistani, olen luopunut kaikesta, mikä miehellä on rakkainta — minulta on mennyt kunnia, mennyt hyvä maine, menneet ystäväni" — hän peitti kasvonsa käsillään — "ja semmoiset ystävät! — Voi! heidän rakkautensa oli vielä suurempi vaimonkin rakkautta! — Miksikä peittäisin kyyneleitäni? — Kaikki tietävät häpeäni — kaikki myös nähkööt suruni. Niin, kaikki saakoot sen nähdä, mutta kukapa minua surkuttelisi? — Katri, kun tuossa hullun tavoin juoksin laaksoa myöten, miehet niinkuin vaimotkin jälkeeni huusivat häpeää! — Kerjäläinenkin, jolle viskasin almun, että edes hänen siunauksensa saisin, nakkasi sen inholla takaisin, lisäten kirouksen pelkurille! Jokainen helisevä kirkonkellokin soi: 'Häpeä tuolle kunniattomalle koiralle!' Järjettömät elukat myykivät ja määkivät — tuima tuuli vinkui ja vonkui — vedet pauhasivat ja peuhasivat — ja niistä kaikista vaan kuuluisi: 'häpeä pelkurille!' — Nuot yhdeksän uskollista urhoa yhä vainoovat minua; he huutavat heikolla äänellä: 'Sivalla yksi kerta vaan ja kosta meitä, jotka kaikki menimme kuolemaan sinun puolestas!"
Onnettoman nuorukaisen puhuessa näitä raivoisia sanoja, tuntui risahdus pensaissa. "Ei ole muuta kuin yksi tie!" huusi hän, hypäten ylös muurille, ja samassa pelolla katsahtain pensaikkoon päin, jossa pari, kolme palvelijaa oli hiivimässä likemmäksi, ottaaksensa häntä kiinni. Mutta kun hän näki ihmisen tulevan pensaan peitosta näkyviin, heilahdutti hän käsiään hurjasti päänsä yli, huusi: "Kuoloon Eachin'in puolesta!" ja hyppäsi kallion reunalta pauhaavaan koskeen alas.
Tarpeeton on sanoa, että ainoasti ohdakkeen untuvat olisivat voineet jäädä mäsäksi rutistumatta tämmöisessä putouksessa. Mutta joki oli tulvillaan eikä tuonut onnettoman nuorukaisen tähteitä koskaan näkyviin. Erilaiset tarut ovat kuitenkin mikä milläkin tavalla jatkaneet kertomusta hänestä. Toiset uskoivat Duhele-clan'in nuoren päällikön päässeen eheänä rantaan, paljon alempana Camsien koskea. Sen perästä hän, vaeltaessansa epätoivoisena Rannochin erämaassa, oli tavannut Klemetti-isän, joka mainitussa erämaassa asui erakkona, Culdee-ukon sääntöin mukaan. Siellä hän kuuluu käännyttäneen epätoivoisen, katuvaisen Conachar'in, joka sitten asui erakon majassa, ottaen osaa hänen rukouksiinsa sekä puutteisinsa, siksi kun kuolema heidät molemmat, kunkin vuorostaan, korjasi.
Toinen kummempi tarina kertoo, Daione Shie'itten eli keijukaisväen pelastaneen hänet kuolemasta; Conachar'in sanotaan sitten jatkaneen vaellustaan metsiä ja erämaita pitkin, aseilla varustettuna muinaisten Vuorelaisten tavalla, mutta pitäen miekkansa vasemmassa kädessä. Hänen haamunsa ilmaantuu aina syvästi surullisena. Joskus se näkyy tahtovan käydä matkalaisen kimppuun; mutta jos tämä pelottomasti vastarintaan ryhtyy, hän aina pakenee. Nämät tarut ovat saaneet alkunsa kahdesta omituisesta seikasta hänen historiassaan: hänen osoittamastaan pelkuriudesta sekä hänen itsemurhastansa — joita molempia seikkoja ei ole liioin koskaan kuultu muista Vuorelais-päälliköistä.
Simo Hanskuri piti huolta siitä, että hänen ystävänsä Heikki hyvin kuljetettiin hänen omaan kotiinsa Curfew-kadun varrella hoidettavaksi; ja kun hän sitten samana iltana tuli Camsiehen, tapasi hän tyttärensä kovassa kuumetaudissa, joka oli seuraus noista äsken nähdyistä kauhistuksista, erittäin hänen kasvinkumppalinsa hirveästä lopusta. Harpputyttö hoiti Katria rakkautensa voimalla hyvin huolellisesti ja valppaasti; ja hanskuri lupasi, ettei suinkaan tulisi aihetta häntä syyttää, jos Loviisa ikinä enää otti harppunsa soittaakseen, muitten kuin omaksi huviksensa.
Joku aika kului, ennenkuin Simo-ukko uskalsi tyttärelleen kertoa Heikin viimeisistä sankartöistä sekä pahoista haavoista; ja hän pyysi parhaimman mukaan vetää esiin sitä seikkaa, että uskollinen rakastaja oli mieluummin hylännyt sekä korkean arvon että rikkauden, kuin että olisi oikein ruvennut soturin virkaan ja Douglas'in seuralaiseksi. Katri huokasi syvään ja pudisti päätään, kun kuuli kertomuksen tuosta verisestä Palmusunnuntaista North-Inch-kankaalla. Mutta luultavasti hän oli tullut siihen päätökseen, että harva mies vaan voi sivistyksessä ja valistuksessa kohota oman aikakautensa yli, ja että niinä rauta-aikoina, joina heidän oli elettävä, Heikki Sepän kaltainen huimapäinen, yli reunain paisuvakin uljuus toki oli parempi sitä heikkoutta, joka viimein oli Conachar'in turmioon saattanut. Jos hänellä vielä lienee ollut jonkunlaisia epäilemisiä siinä suhteessa, niin ne kuitenkin haihtuivat Heikin rukoilemisten kautta kun palannut terveys jälleen salli hänen itse puhua puolestansa.
"Oikein minua hävettää sitä sanoa, Katri; vaan ovatpa nyt, kun ovatkin, kaikki tappelutuumat aivan inhoksi minulle. Tuolla viimeisellä tanterellani sain nähdä verta niin yltäkyllin, että tiikerikin olisi kylläiseksi tullut. Senvuoksi olen nyt päättänyt ripustaa miekkani seinälle, enkä aio sitä enää ottaa alas muuten, kuin jos olisi tapeltava Skotlannin vihollisia vastaan".
"Ja jos Skotlanti sitä vaatisi", vastasi Katri, "minä silloin omin käsin vyöttäisin sen vyöllesi".
"Ja, Katti", lisäsi iloinen hanskuri, "me maksamme runsaasti sielumessuja niiden hyväksi, jotka Heikin miekan kautta ovat surmansa saaneet. Ja sillä keinoin ei saada ainoasti omaatuntoamme viihdytetyksi, vaan myös päästään jälleen sovintoon kirkon kanssa".
"Siksi tarpeeksi, isä-kulta", vastasi Katri, "sopii käyttää tuon ilkiön Dwining'in aarteet. Hän on lahjoittanut ne minulle, mutta ettehän te, arvaan ma, huoline panna hänen häijyjä verirahojansa omain rehellisten säästöjenne sekaan!"