"Niitä kauhistuksia en voi ikinä unhoittaa", vastasi Katri. "Mutta tätä nykyä olenkin huolissani isäni turvallisuudesta; enkä myös voi olla muistamatta, kuinka suuri joukko urhoollisia miehiä par'-aikaa on surmaansa saamassa, ainoasti peninkulman päässä tai vähän enemmän meistä".
"Sinä tarkoitat tuota taistelua kuudenkymmenen valitun Vuorelaisen välillä, josta Douglas'in tallirenki meille kertoi? Sepä olisi näkö, jota runoniekan kelpaisi nähdä. Mutta hyi näitä minun akkamaisia silmiäni — ne eivät voi koskaan hämärtymättä nähdä vastakkain välkähtäviä miekkoja. Mutta katsos — katsos tuonne, Katri! Tuo juokseva sanansaattaja varmaankin tuopi sanomia taistelusta".
"Luullakseni se on tuttu, joka tuossa niin huimasti juoksee", sanoi Katri. "Mutta jos se on se, jota luulen, niin mahtaa hänessä olla hurjia ajatuksia, jotka häntä niin vimmaiseen vauhtiin ovat ajaneet".
Heidän näin puhuessaan, karkulainen käänsi juoksunsa puutarhaan päin. Loviisan pikku koira juoksi hänelle vastaan, hiljaisesti haukkuen, mutta palautui jälleen kohta madellen, ja lymysi vinkuen omistajansa taakse. Sillä luontokappaleet sen huomaavat, kun hillitsemätön vimma hurjalla vauhdillaan ajaa ihmistä, eivätkä uskalla mennä sen tielle. Karkulainen, yhä vielä juosten samalla huimalla juoksulla, tuli nyt jo puutarhan sisään. Päänsä oli lakiton, hiukset pörhössä; hänen kallis nuttunsa sekä muut vaatteensa olivat nähtävästi äsken läpikastuneet vedessä. Hänen nahkaiset pieksunsa olivat monin paikoin revityt ja leikatut, ja jalkojen jäljissä näkyi verta. Hänen katsantonsa oli hurja, peloittava ja tulinen.
"Conachar", virkkoi Katri, kun nuorukainen yhä juoksi, nähtävästi näkemättä mitä oli hänen edessään, niinkuin jäneksienkin laita kuuluu olevan, koska koirat heitä kovasti ahdistavat. Mutta hän pysähtyi äkkiä, sen nimen kuultuaan.
"Conachar", sanoi Katri, "taikka oikeammin Eachin Mac-Ian — mitäs tämä tietää? — Onko Duhele-clan'i jäänyt tappiolle?"
"Ne nimet, joilla tää tyttö minua mainitsee, olivat ennen minun nimeni", vastasi karkulainen, silmänräpäyksen aikaa ajateltuaan. "Niin, minua sanottiin Conachar'iksi, silloin kun olin onnellinen, ja Eachin'iksi, silloin kun olin mahtava. Mutta nyt ei minulla ole mitään nimeä, eikä ole enää semmoista clan'ia olemassakaan, jota mainitsit. Ja sinä olet hupsu tyttö, kun olemattomalle puhut olemattomista".
"Voi sinua onnetonta! — —"
"Ja miksi olisin sitten onneton, sanopas se?" huudahti nuorukainen. "Jos olenkin pelkuri ja konna, eikö pelkureilta ja konnilta juuri ole valta elementtein yli? — Enkö ole päässyt veden läpi, hukkumatta, ja enkö astunut maata, sen aukeamatta minua nielläkseen? Kuinkas siis kuoleman-alainen ihminen voisi estää, mitä olen päättänyt?"
"Voi, hän on hullu!" sanoi Katri. "Nouda kiireesti apua. Minulle hän ei tee pahaa; mutta suuresti pelkään, että hän on tekevä pahaa itselleen. Katsos kuinka hän tuijottelee alas tuohon pauhaavaan pyörteesen!"