"Hyvää iltaa, kunnon mestari".
"Jumal' antakoon, armollinen herra, kiitoksia toivoittamastanne. — Mutta saanko pyytää teitä tietänne jatkamaan? — Meidän astuntamme on teille liian verkallinen — meidän seuramme teidän isänne pojalle liian halpa".
"Siitä on isäni poika lähin mies päättämään, vanha mies. Mulla olisi asiaa sinulle ja myös tälle kauniille Pyhälle Katrinalle tässä, joka on ihastuttavin ja kovimmansydäminen kaikista almanakan pyhimyksistä."
"Alimmaisella nöyryydellä, korkea herra", virkkoi vanha hanskuri, "pyytäisin saada huomauttaa teille, että nyt on Valentinin aatto, joka ei ole mikään asia-aika, ja että minä voin ensi-arkena saada teidän kunnioittavaiset käskynne jonkun palvelijan kautta, niin varhain kuin vaan tahdotte ne lähettää".
"Ei ole koskaan aikaa, joka olisi soveliaampi tätä nykyistä", jatkoi itsepäinen nuorukainen, jonka sääty-arvo näkyi olevan niin korkea, ettei hänen tarvinnut kursaella. "Minä tahtoisin tietää, onko nahkatröijy, jonka joku aika takaperin käskin, jo valmis — ja sinulta, kaunoinen Katri" — (hänen äänensä hiljeni kuiskaukseksi) — tahtoisin tietoa, ovatko sinun hienot hyppysesi liikkuneet sitä ommellessa, niinkuin minulle lupasit? Mutta mitäs ma kysynkään — onhan minun sydän-parkani tuntenut jokaisen pistoksen, millä neula sen sydämen peitteeksi aiotun vaatteen lävisti. Kavaltaja, mikä edesvastaus olisi sinulle tuleva, siitä että näin kiduttelet sydäntä, joka sinua niin tulisesti rakastaa?"
"Olkaa niin hyvä, korkea herra", vastasi Katri, "ja lakatkaa näistä hulluista puheista — teidän ei sopisi semmoista puhua, eikä minun sitä kuulla. Me olemme halvat säädyltämme, vaan kunnialliset käytökseltämme; ja isän läsnä-olosta toki edes pitäisi olla tyttärelle suojaa senkaltaisista sanoista, vaikka ne näin korkean herran suusta tulevat".
"No hyvä, sinä armoton", vastasi luopumaton teikkari, "minä lakkaan sinua nyt vaivaamasta, jos vaan lupaat näyttää itseäs ikkunassas huomen-aamulla, kohta kun päivä tirkistäikse itäisten vuorten yli, ja niin antaa minulle oikeuden olla sinun Valentininas ensi vuonna".
"En suinkaan, korkea herra. Isäni juuri äsken huomautti minulle, ettei haukat, saatikka sitten kotka, sovi halvan hamppulintusen pariksi. Hakekaa itsellenne joku hovineito, jolle teidän kohteliaisuutenne on oleva kunniaksi. Minulle — älkää pahaksi panko, korkea herra, jos suoraan puhun — se vaan on häväistystä".
Näin puhuessaan he olivat tulleet kirkon ovelle.
"Tässä paikassa", virkkoi nyt isä, "te, korkea herra, sallinette meidän sanoa teille jäähyväiset. Kyllähän minä sen tiedän, ettette te suuresti huolisi luopua huvituksestanne sen tuskan ja vastuksen tähden, joka siitä meidän kaltaisillemme tulee. Mutta tästä suuresta palvelijajoukosta täällä oven edessä voitte te arvata, että on kirkossa semmoisia, joista teidänkin, armollinen herra, täytynee pitää lukua".