"Vai lukua — ja kukapa minusta mitään lukua pitää?" virkkoi ylpeä nuori herra. "Mokoma halpa käsityöläinen ja hänen tyttärensä, joille vähin huomionikin jo on liikaa kunniaa, ovat niin hävyttömät ja sanovat minun puhuttelemiseni häväistykseksi. Ohoh, sinä valkean kauriinnahan ja sinisen silkin kuningatar, kylläpä mä vielä saan sinut tätä katumaan".
Hänen tätä mutistessaan hanskuri tyttärineen astui Dominikolaiskirkon ovesta sisään, ja heidän palvelijansa Conachar, pyrkiessään kiireesti heidän jälkeensä, tyrkkäsi, kentiesi hiukan tahallaankin, sitä nuorta aatelisherraa. Teikkari, heräten harmillisista mietteistänsä ja katsoen tätä tyrkkäystä tahallaan tehdyksi loukkaukseksi, tarttui poikaa rintaan, antoi hänelle sivalluksen ja sysäsi sitten poikemmaksi. Vimmastunut Conachar, jollakin vaivalla toinnuttuaan, tempasi kädellään vasemmanpuolista kuvettaan, ikään kuin hakien miekkaa tai tikaria siitä paikasta, mistä se tavallisesti riippuu; mutta kun ei semmoista asetta löytynyt, ilmoitti hänen näkönsä toivossaan pettynyttä vimmaa, ja hän astui kirkkoon. Niiden muutamain minuuttien ajan, niin kauan kun poika vielä viipyi ulkona, seisoi nuori herra paikallaan, kädet ristissä rinnan päällä, ylpeä hymy suun sopissa, ikään kuin härsyttäen häntä parastansa koettamaan. Mutta kun Conachar oli kirkkoon astunut, peitti hänen vastustajansa kasvonsa vielä paremmin levätillään ja antoi salaviittauksen, kohottaen toista kinnastansa. Kohta lähestyi häntä kaksi miestä, jotka, peitetyin kasvoin samoin kuin hän, olivat jonkun matkan päässä katselleet hänen liikuntojaan. Hänellä oli nyt heidän kanssaan pitkä keskustelu, jonka jälkeen nuori aatelisherra meni yhtäänpäin, hänen ystävänsä tai palvelijansa toisaalle.
Simo Hanskuri, ennen kuin kirkkoon astui, katsahti noiden miesten puoleen, mutta oli jo ennen heidän eroamistaan käynyt sijalleen keskellä seurakuntaa. Hän laskeutui polvilleen, ja hänen katsannostaan näkyi, että raskas kuorma hänen sieluansa painoi. Mutta kun messu päättyi, näkyi tuska hänestä helpoittuneen; hän oli heittänyt itsensä ja huolensa taivaallisen Isän huostaan. Jumalanpalvelus oli tällä kertaa hyvin juhlallinen, sillä kirkossa oli suuri joukko korkeasukuista herras- ja rouvasväkeä. Olipa sijaa valmistettu vanhaa, hyvää kuningastakin varten; mutta joka niistä kivuista, jotka häntä vaivasivat, oli estänyt Robert III:n messuun tulemasta, niinkuin hänellä muulloin oli tapana. Koska kirkkoväki alkoi hajota, viipyivät hanskuri ja hänen kaunis tyttärensä vielä vähän aikaa; menivät salaripille rippituoleihin, joihin papit nyt olivat asettaneet itsensä, toimittaakseen sitäkin virkansa osaa. Täten oli jo pimeä yö joutunut ja kadut olivat autiot, kun he kääntyivät paluumatkalle omaan kotiinsa. Melkein kaikki ihmiset olivat jo kotona makuulla. Ne, jotka vielä kaduilla kulkivat, olivat yöjalkalaisia ja humalaisia, ylpeitten aatelisherrojen joutilaita, meluavia palvelijoita, jotka olivat hyvin taipuvaiset rauhallisia kävijöitä häiritsemään, turvaten herrojensa suosioon hovissa, jolla heitä oltiin kovinkin nopsaat auttamaan.
Luultavasti pelkäsi Conachar pahaa joltain semmoiselta mieheltä, kun hän, kiirehtien hanskurin likelle, virkkoi hänelle: "Mestari — meitä seurataan".
"Seurataanko vai? Kutka ja kuinka suuri joukko?"
"Yksi mies, joka kasvonsa levätillään peittää, seuraa meitä luopumatta niinkuin kuvajainen".
"Hänen tähtensä en huoli jouduttaa astuntaani tätä Curfew-katua pitkin, vaikka hän olisikin paras, joka sitä koskaan on astunut".
"Mutta hän on aseilla varustettu", muistutti Conachar.
"Niinpä mekin, ja on meilläkin kädet, ja jalat, ja sääret. Mitä,
Conachar, ethän toki pelänne tuota yhtä miestä?"
"Pelkäänkö!" vastasi Conachar, tästä luulosta suuttuen; "kohta saatte nähdä pelkäänkö häntä?"