"Ja ota tämä vielä kaupanpäälliseksi, muistiaisiksi siitä että kävit
Pirun Rikardin puheilla, ja siksi että opit vasta varomaan itseäsi ja
olemaan häiritsemättä semmoisten miesten huvituksia, joilla on Lentävän
Kannuksen vaakuna olkapäässä".
Näin sanoen hän ratsumies-ruoskallaan sivalsi onnetonta lakintekijää pari, kolme kertaa sangen kipeästi päähän sekä selkään. Niistä sivalluksista sattui joku osa myös Jesabel'iin, joka nyt yht'-äkkiä pyörähti ympäri, lennätti isäntänsä alas kankaalle, ja pakeni täyttä nelistä takaisin muun porvariparven luokse.
Proudfute, kun näin kelletti maassa, rupesi huutamaan apua, äänellä, joka ei ollut liioin urhoollinen, ja melkein yhteen hengenvetoon hän myös vinkui armoa. Sillä hänen vastustajansa, joka oli hypännyt alas hevosen selästä melkein samassa silmänräpäyksessä, kun näki lakintekijän putoovan, ojensi nyt väkisen metsäpuukon hänen kurkkuansa kohti ja rupesi tyhjentämään onnettoman porvarin taskuja. Samoin myös hän tutki Proudfuten metsästyslaukun, kolmella törkeällä kirouksella vakuuttaen, että hänen nyt, rangaistukseksi siitä kun tuo poroporvari oli hänen huvitustansa häirinnyt, piti saaman kaikki mitä se laukku sisälsi. Vyöhihnan hän väkisin vetäisi poikki, vielä enemmän peloittaen maassa makaavaa lakintekijää siinä osoitetulla väkivaltaisuudellaan; sillä hän ei viitsinytkään vaivata itseänsä soljen aukipäästämisellä, vaan temmotteli siksi kun hihna meni poikki. Mutta silminnähtävästi ei siinä ollut mitään haluttavaa, sillä hän viskasi sen huolimattomasti pois. Samassa hän salli maahan pudonneen ratsumiehen nousta; itse puolestaan hän hyppäsi hevosensa selkään ja katsoi Olivier'in kumppanein puoleen, jotka nyt olivat tulossa.
Nämät olivat ensin, nähdessään lähettiläänsä maahan lentämisen, ainoasti nauruun purskahtaneet. Lakintekijän alinomaiset kerskailemiset olivat syynä siihen, että hänen ystäviensä mielestä tuntui varsin lystiltä, kun nyt, niinkuin seppä piloillaan sanoi, tämäkin Olivier viimeinkin oli Roland'insa tavannut. Mutta kun vieras rupesi lakintekijää riistelemään ja ylläkerrotulla tavalla väkivaltaisesti käsittelemään, seppä ei enään voinut hillitä itseänsä.
"Älkää pahaksi panko, hyvä herra pormestari", sanoi hän, "vaan en voi kärsiä sitä että meidän kaupunkilainen tuolla noin tavalla tulee ryöstellyksi ja runnelluksi, vieläpä kukaties surmatuksi meidän kaikkein silmien edessä. Se koskee koko meidän kaunista kaupunkiamme; ja jos vahinko tuleekin yksistään Proudfute naapurille, niin häpeä on tuleva meille kaikille. Minä en voi olla lähtemättä apuun".
"Me lähdemme kaikki tyyni", vastasi pormestari. "Mutta ei saa yksikään mies hakata päälle ilman mun käskyäni. Meillä on jo enemmän riitoja, pelkään mä, kuin mitä meissä on voimaa saattaa hyvään loppuun. Ja sentähden kiellän teitä kaikkia, erittäin sinua, Heikki Seppä, miekalla sivaltamasta, paitsi jos tulisi itseänne puolustaa".
He läksivät siis nyt miehissä sinnepäin; ja tään suuren ylivoiman läheneminen karkoitti rosvon pois saaliiltaan. Hän pysyi kuitenkin paikallansa vähän matkan päässä, tuijotellen tulijoitten puoleen, niinkuin susi, joka, vaikka koirien tullessa peräytyy pois, ei kuitenkaan huoli kokonaan pakoon pötkiä.
Heikki, sen nähdessään, kannusti hevostaan ja saapui koko joukon aikaa ennen muita sille paikalle, missä Olivier Proudfutelle oli se kova onni sattunut. Ensityökseen hän sieppasi Jesabel'in kiinni valloillaan roikkuvista suitsista, ja talutti sitten tamman allapäiselle isännälle vastaan, joka par'-aikaa läheni liikkaellen. Vaatteensa olivat putouksesta aivan ryvettyneet; silmät olivat täynnä kyyneleitä, osaksi ruumiillisen kivun, osaksi hengen tuskan vaikutuksesta; koko mies oli nyt niin aivan erinäköinen kuin tuo entinen rivakka ja pönäkkä teikkari Olivier, että kunnon sepälle oikein tuli surku pientä kumppaliansa, ynnä myös vähän katumusta, siitä kun oli jättänyt hänet tällä lailla häväistäväksi. Kaikkia ihmisiä, luulen ma, huvittaa joskus tehdä jotain pientä pahan-ilkistä pilaa. Eroitus on vaan siinä, että pahanluontoinen ihminen voi nauttia semmoista huvitusta viimeiseen pohjaruuppaan saakka; hyvänsävyisen mielessä sitä vastaan nauramisen halu sangen pian jättää sijan surkuttelemiselle pulaan joutuneen veljen tuskasta.
"Annas kun heilahutan sun ylös satulaasi jälleen, naapuri", virkkoi seppä, hypäten alas hevosen selästä ja auttaen Olivieriä, joka par'-aikaa kapueli sotasatulaansa, aivan sillä lailla kuin apina olisi sen tehnyt.
"Jumala sen suokoon anteeksi sinulle, seppä naapuri, ettet tullut puoltani pitämään! Semmoista en olisi sinusta uskonut, vaikka viisikinkymmentä luotettavaa vierastamiestä olisi ollut sitä minulle vannotulla valalla vakuuttamassa!"