Ne olivat ihan ensimmäiset, enemmän surulla kuin vihastuksella puhutut sanat, joilla masentuneen Olivier'in tunteet puhkesivat ilmi.
"Pormestari piteli hevostani kiinni suitsista — ja paitsi sitä", jatkoi Heikki hymyllä, jota ei surkuttelevaisuuskaan saanut hillityksi, "pelkäsin että moittisit minua maineesi vähentämisen halusta, jos olisin mennyt sulle avuksi yhtä yksinäistä miestä vastaan. Mutta äläpäs ole milläskään! Tuo roisto vaan käytti kavalasti sitä tilaisuutta hyväkseen, kun sinun hevoses ei tahtonut käskyjäsi totella".
"Niin juuri se olikin, niin juuri se olikin!" sanoi Olivier, kiivaasti tarttuen siihen puolustus-syyhyn kiinni.
"Ja tuossa nyt tuo rosvo seisoo, iloiten pahasta teostansa ja ylpeillen sinun kaatumisestas, niinkuin se kuningas, josta laulussa lauletaan, joka soitteli viuluansa sill'aikaa kun kaupunki paloi. Lähdetäänpäs nyt, niin saat nähdä kuinka me hänet kopristamme. — Älä nyt pelkää, en minä nyt tällä kertaa jätä sinua".
Näin puhuen hän sieppasi kiinni Jesabel'in suitsista, ja nyt lähdettiin rinnakkain täyttä nelistä ajamaan, ennenkuin Olivier sai aikaa ilmoittaa vastahakoisuuttansa. He karauttivat näin suoraan Pirun Rikardia vastaan, joka jonkun matkan päässä seisoi kohoavan maan harjanteella. Jalosukuisten Johnston'ien sukulainen kuitenkin taisi katsoa tätä taistelua epätasaiseksi taikka myös oli hän kenties mielestään jo tapellut kyllin tään päivän tarpeeksi. Hän napsahdutti siis vaan sormiansa ja ojensi kätensä uhkaavaisesti, vaan sitten kannusti hevosensa läheiseen suohon menemään, jonka läpi hän näkyi kaalata räpsyttelevän aivan kuin metsäsorsa, heilutellen haukansyöttiänsä päänsä yli ja vihellellen haukkaansa koko ajan, vaikka näin vetelässä paikassa jokainen muu hevonen ja ratsumies olisi olleet kohta upoksissa satulavyötä myöten.
"Kas tuopa se on täys-oppinen suorosvo", sanoi seppä. "Se poika osaa tapella tai paeta, miten hänelle mieleen sattuu, ja turha on häntä tavoitella, yhtä turha kuin jos rupeaisi juoksentelemaan metsähanhen perästä. Hän on varmaan vienyt kukkarosi, arvaan ma; sillä nuot mokomat harvoin luopuvat saaliistaan, ennen kuin on koura täysi".
"O — o — onpa hän sen vienyt", tunnusti Proudfute surullisella äänellä. "Hän on vienyt kukkaroni — mutta vähät siitä, koska hän kuitenkin jätti metsästys-laukkuni".
"No niin, olishan se laukku ollut ikään kuin personallinen voiton todistus — voitonmerkki, käyttääkseni lauluseppien nimitystä".
"Olipa siinä laukussa enempikin kuin vaan se, veikkonen", virkkoi
Olivier umpimielisesti.
"Vai niin, sepä on hyvä, naapuri — hauskapa on taas kuulla sinun puhuvan omalla oppineella tavallasi. Äläkä ole nyt milläskään! Nythän olet nähnyt tuon roiston selän ja voittanut takaisin voitonmerkin, jonka olit kadottanut, koska toinen oli sinulle tapahtunutta pahaa sattumusta hyväkseen käyttänyt".