"Mitä naisten naurattelemiseen tulee, armollinen kuningas, minä semmoisista menoista sangen vähän tiedän. Mitä sitten rauhallisuutta koskee, niin pyrkipä kolme, neljä miestä, joissa kaksi pahasti haavoitettua, tän'-aamuna ennen päivänkoittoa meidän pyhän paikkamme ulkomuurien suojaan. Ja heitä takaa-ajamassa oli joukko kiljuvia, karjuvia porvareita paitasillaan, varustettuna nuijilla, tuurilla, Lochaber'in kirveillä sekä kahdenkätisillä miekoilla, huutaen: 'Lyö' ja 'Hakkaa päälle!' toinen toistansa kovemmin. Eivätpä he vielä tyyntyneet silloinkaan, koska meidän porttivahtimme heille ilmoitti, että heidän vaivansa alaiset olivat saaneet turvapaikan meidän kirkkomme Galileassa,[19] vaan huusivat sekä kolkuttelivat pientä porttiamme vielä yhä edelleen vähän aikaa, vaatien rikollisten antamista heidän käsiinsä. Pelkäsinpä pahoin, että heidän raaka melunsa oli herättänyt teidätkin unestanne, herra kuningas, ja teitä kummastuttanut."
"Unestani se melu kyllä olisi voinut herättää minut", virkkoi kuningas, "vaan mitä kummastusta väkivallanteon melu olisi voinut nostaa? — Voi, arvoisa isä, täällä Skotlannissa on vaan yksi ainoa paikka, mihin sorretun parku ja sortajan uhkaukset eivät voi kuulua — se paikka, hyvä isä — on hauta."
Abotti seisoi siinä kunnioittavaisessa äänettömyydessä, surkutellen tätä hallitsijaa, jonka sydämen hellyys niin vähän sopi yhteen hänen kansansa tilan ja tapain kanssa.
"Ja mitä tuli sitten noista pakolaisista?" kysyi Robert, hetkisen vaiti oltuansa.
"Tietysti, herra kuningas", vastasi abotti, "ne päästettiin, niinkuin itsekin pyysivät, pois ennen päivän valkenemista. Me olimme tiedustelleet, ettei kukaan heidän vihollisistaan ollut väijyksissä likiseuduilla, ja niin he läksivät täydessä turvassa tiehensä."
"Te ette ollenkaan", kysyi vielä kuningas, "tiedä kutka ne miehet olivat, ettekä syytä miksi ne teidän turviinne pakenivat?"
"Syynä", vastasi abotti, "oli ollut kahakka porvarein kanssa; mutta miten se syntyi, sitä emme tiedä. Meidän luostarimme tapana on suoda vuorokauden-aikuinen suoja Pyhän Dominikon pyhässä huoneessa, ilman mitään kysymättä niiltä onnettomilta, jotka sinne ovat turvansa ottaneet. Jos he meillä tahtovat kauemman aikaa viipyä, silloin on syy, miksi he tähän pyhään paikkaan ovat paenneet, kirjoitettava luostarimme päiväkirjaan. Ja — ylistetty olkoon meidän hurskas suojeluspyhämme! — tämän lyhyt-aikuisen suojeluksen kautta pelastuu lain kynsistä moni semmoinenkin mies, joka, jos hänen rikoksensa olisi ollut meille tietty, meidän kenties olisi ollut pakko antaa ulos hänen perään-ajajiensa ja vainoojiensa käsihin."
Abotin tätä puhuessa, rupesi kuninkaan mielessä se ajatus häämöittämään, että tämä suojelemisen oikeus, näin ilman mitään ehdotta harjoitettuna, mahtoi olla pahana kammitsana oikeudenkäynnille hänen valtakunnassaan. Mutta hän kohta kukisti sen ajatuksen, ikään kuin se olisi saatanan viekoitusta, ja piti tarkasti vaaria, ettei yksikään sana hänen suustansa pääsisi, joka olisi voinut kirkkoylimykselle ilmaista, että semmoinen jumalaton ajatus koskaan oli vilahtanut hänen mielensä läpi. Siksi hän kohta poikkesi toiseen aineesen.
"Aurinko edistyy hitaasti tässä päiväkellossa", sanoi hän. "Tämmöisen sanoman kuultuani, jonka te toitte, olisin luullut herrojen valtaneuvoskuntani jäsenien aikaisemmin tulevan tänne kokoon, tuon onnettoman meteli-asian sekavaa vyyhtiä selvittämään. Kovapa tosiaan oli onneni, joka asetti minut hallitsijaksi kansalle, jossa, niin luulen, olen ihan ainoa rauhaa ja tyyntä haluava mies!"
"Kirkko aina haluaa rauhaa ja tyyntä", sanoi abotti, joka ei sallinut näinkään yleisen lauseen puhjeta ilmi kuningas-paran raskautetusta sydämestä, ilman lisäämättä poikkeusta, joka puolusti kirkon kunniaa.