"Ei, älkää tunkeko ketään minun tähteni", sanoi kaunis nuori ritari, joka ratsasti pihaan jalolla Arabian hevosella. Tätä ratsuansa hän ohjaili erinomaisella sievyydellä, vaikka niin vähäisellä suitsien vetelemisellä, tuskin huomattavalla säärten puristamisella sekä muun ruumiin säätelemisellä, että kaikkien muitten, paitsi kokeneen ratsastajan silmissä hevonen vaan näkyi oikoelevan jalkojansa omaksi huvikseen ja kantelevan ratsumiestä, joka oli liian laiska itseänsä sen ohjaamisella vaivaamaan.
Prinssin vaatteet olivat hyvin kalliit, mutta puetut päälle melkein renttumaisella huolimattomuudella. Hänen vartalonsa, vaikka hän oli lyhyt ja jäsenet kovasti hentoiset, oli erittäin sievä; ja kasvonsa samoin myös olivat kauniit. Mutta hänen otsassaan nähtiin naalakka kelmeys, jota voi arvata taikka huolten taikka irstaisuuden vaikuttamaksi, taikka kenties olivat molemmat nuot turmelevaiset syyt yhteensä sen saaneet aikaan. Silmät olivat tummat, kuopillaan, niinkuin pohmelosta yöllisen mässäilemisen perästä; mutta poski hohti luonnottomasti punaisena, niinkuin jos hurjain juominkien kiihdytys vielä olisi ollut ruumiissa taikka aamuryyppy olisi tullut otetuksi yöllisestä irstailemisesta tulleen väsymyksen parantamiseksi.
Tämmöinen oli Rothsayn herttua, Skotlannin kruunun perillinen, jonka näkö yht'-aikaa miellytti ja surkutti. Kaikki hänen tullessaan paljastivat päänsä ja väistyivät pois tieltä, vaikka hän huolettomasti yhä saneli: "Ei kiirettä — ei mitään kiirettä — kylläpä minä hyvissä ajoin kerkiän sinne, minne olen menossa. — Vaan mitäs tässä näen? — Onko täällä Iloisen Tieteen mestari? — On mar', St. Giles auttakoon! — ja aika pönäkkä tyttönen vielä päälliseksi. Pysykää paikoillanne vaan, mun iloiset poikani; en minä koskaan ole tullut esteeksi laululle. — Pyhä messu! kaunis äänipä sillä onkin. — Laulapas se laulu vielä kerta, sydänkäpyseni!"
Loviisa ei tuntenut herraa, joka häntä näin puhutteli; mutta kaikkein ympäriseisojain nöyryys sitä kohtaan, sekä vapaa, lukuapitämätön tapa, jolla outo kaikkiin kunnian-osoituksiin vastasi, todistivat että se oli mies korkeinta säätyä. Laulutyttö aloitti siis laulunsa uudestaan ja lauloi sen niin hyvin kuin suinkin taisi. Nuori herttua puolestaan näkyi laulun lopulla tulevan liikutetuksi ja vaipui mietteisin. Mutta hänellä ei ollut tapana antaa raskaammalle mielialalle suurempaa tilaa sydämessään. "Se on surullinen laulu mun siehtarlais-silmäinen tyttöseni", virkkoi hän, nipistellen väistyvän laulutytön poskea ja pidättäen Loviisaa kauluksesta, joka ei ollut vaikea hänelle, kun hän istui hevosen selässä aivan likellä portaita, joilla tyttö seisoi. "Mutta takaanpa että sinulla on lystimpiäkin viisuja varalla, ma bella tenebrosa (mustaverinen kaunottareni) — niin, ja että osaat laulella häkissä yhtä suloisesti kuin taivas-alla, ja yölläkin yhtä hyvin kuin päivällä."
"En minä ole satakielinen, korkea herra", vastasi Loviisa, yrittäen väistää oudon hyväilemisiä, jotka niin pahasti sopivat tässä paikassa ja tilaisuudessa, vaikka hyväilijä siitä sopimattomuudesta näkyi ylenkatseellisesti pitävän sangen vähän lukua.
"Ja mitäs sinulla tässä on, kultaseni?" lisäsi prinssi, hellittäen kaulusta ja tarttuen laukkuun.
Iloinen oli Loviisa, kun pääsi oudon herran kourista, sillä että hän avasi kantonauhan solmun ja jätti laukun hänelle. Sen tehtyään tyttö väistyi poikemmaksi, niin ettei prinssin käsi häneen enään ylettynyt, ja vastasi: "Pähkinöitä, korkea herra, viimesyksyisiä pähkinöitä."
Prinssi otti kourallisen pähkinöitä ulos. "Pähkinöitäkö, lapsukaiseni? — Nehän voivat katkaista sinun norsunluiset hampaasi ja sortaa heleän äänesi", virkkoi Rothsayn herttua, purren yhden niistä auki hampaillaan, niinkuin koulupoika.
"Ne eivät ole minun päivänpaisteisen kotimaani saksanpähkinäin vertaisia, armollinen herra", sanoi Loviisa; "mutta ne kasvavat matalissa pensaissa, niin että köyhä niihin ylettyy."
"Tässä saat, millä voit itselles parempaa ruokaa hankkia, sinä kuljeksiva apina-parka", sanoi herttua äänellä, joka ilmoitti enemmän sydäntä kuin hänen ensi-alkuiset teeskellyt, halveksivaiset sanansa laulutytölle.