Ihan' on tyttö, ihmeen kaunoinen;
Kuin päivä paistaa kaukaa hymynsä;
Lähesty — pilvi synkkä murehen
Väristen toki päilyy silmässä.
Lucinda, balladi.
Meidän tulee nyt tässä vähän likemmältä kuvata nuot tapaukset, jotka vaan epäselvästi näkyivät kuninkaan kortterin ikkunoista katsoen, ja joista ikkunoista katsojat olivat antaneet vielä epäselvemmän tiedon. Yllä jo mainittu laulutyttö oli astunut kaksi leveää rappu-astinta ylös ja näin päässyt kuninkaan majapaikan pää-oven edustalle; siinä paikassa oli hänellä se etu, että hän seisoi puoltatoista jalkaa korkeammalla kuin pihalla olijat, joita hän toivoi saada kuulijoiksensa. Hänen vaatteuksensa oli hänen virkasisartensa tavallinen puku, enemmän kirjavankorea kuin kallis, ja ruumiinmuotoa enemmän näyttävä kuin mitä naisilla ylimalkaan oli tapana. Hän oli laskenut maahan päällysviitan sekä pikku vasun, joka hänen vähäiset kapineensa sisälsi, ja pieni franskalainen villakoira istui niiden vieressä vartijana. Hänen taivaansininen, hopealla kirjattu, tiukka tröijynsä oli auki leikattu rinnasta, niin että sen alta näkyi useampia erivärisiä liivejä, niin laitettuja, että hartioitten sekä rinnan kaunis, säännöllinen muoto oikein näkyisi; ja kaula oli paljas. Kaulasta riippui pienet hopeavitjat, jotka olivat pujotetut noiden kirjavain liivien sisään ja sitten taas vähän alempana pistivät esiin, kannattaen hopeista kunniarahaa, jonka hän oli saanut joltakulta trubaduri-hovilta eli runoniekkakunnalta, todisteeksi suoritetusta tutkinnosta Iloisessa Tieteessä. Pieni laukku riippui hänen vasemmalta olkapäältään sinisestä silkkinauhasta.
Hänen päivettynyt ihonsa, lumenvalkoiset hampaansa, loistavat mustat silmänsä ja korpinmusta tukkansa todistivat, että hän oli kotoisin kaukaa Franskasta, ja samasta kotimaasta myös muistutti veitikkamainen hymy sekä kuopalliset suunsopet. Hänen tuuheat, mustat hius-suortuvansa, palmikoidut pienen kultaneulan ympäri, olivat kiinnitetyt paikoilleen silkistä sekä kultalangasta kudotulla verkolla. Lisätkäämme tähän lyhyt hame, sekin, samoin kuin tröijy, päärmätty hopeakirjauksilla — punaiset säärystimet, jotka olivat näkyvissä puoltasäärtä myöten — ja kengät Espanjan nahasta — niin siinä oli hänen vaatteuksensa, joka ei suinkaan enään ollut uusi, vaan säästetty puhtaaksi pyhä-puvuksi ja suurella huolella pidetty hyvässä kunnossa. Hän näkyi olevan ijältään noin viisikolmatta vuotta; mutta kenties vaivat ja vaellukset olivat jouduttaneet ajan vaikutuksen ja ennen aikaa lakastuttaneet ensimmäisen nuoruuden tuoreuden.
Jo on tullut sanotuksi, että laulutyttö käytöksessään oli vilkas, ja siihen sopii lisätä, että hänellä aina oli hymy suusopissa, sana kielen päässä valmiina vastaamaan. Mutta hänen iloisuutensa oli teeskelty — iloisuushan oli välttämätön kalu hänen ammatissaan, jonka kurjuuteen sekin kuului, että laulajan usein oli pakko peittää tuskittelevaa sydäntä väkinäisellä hymyllä. Niin näkyi myös olevan Loviisan laita, jossa, lieneekö hän laulanut hänelle itselleen todella tapahtunutta seikkaa, vai lieneekö hänellä ollut joku muu huoli, välistä ilmautui syvä synkkämielisyys, ja tämä musta mieli-ala silloin hämmensi ja hillitsi tuota luonnollista kepeätä mielenhilpeyttä, jota Iloisen Tieteen harjoituksessa erittäin oli tarvis. Loviisa ei myös veitikkamaisimmissakaan vastauksissaan osoittanut sitä uhkarohkeutta ja hävyttömyyttä, joka hänen virkasisarissaan oli tavallinen, sillä nämät harvoin jättivät rivon leikkisanan vastaamatta, harvoin laiminlöivät naurun kääntämistä niitä vastaan, jotka heitä häiritsivät tai heistä pilaa tekivät.
Huomautettakoon tässä, että noilla laulutytöillä, joita siihen aikaan suuri joukko kuljeskeli, ei voinut ylimalkaan olla hyvä maine. Sen ajan tavat olivat kuitenkin heille suojana, ja niin täydellinen oli heille ritarisuuden sääntöin mukaan tuleva turvallisuus, että juuri harvoin vaan saatiin kuulla semmoisille neitosille tehdystä häväistyksestä tai väkivallasta, ja että he kulkivat kenenkään häiritsemättä edestakaisin, missä aseellisille matkustajille luultavasti olisi tehty veristä vastarintaa. Mutta vaikka heitä taitonsa vuoksi sallittiin ja suojeltiin, eivät olleet kuitenkaan nämät kulkevaiset laulajat, niin miehet kuin naiset, katsotut kunnian-arvoisemmiksi keskuskunnan jäseniksi kuin tätä nykyä samankaltaiset yleisön huvittajat, esimerkiksi meidän-aikaiset ympäri kulkevat soittoniekat sekä näyttelijät; siksi oli heidän elämäntapansa liian epäsäännöllinen ja epävakainen. Katselivatpa ankarammat kristityt koko sitä ammattia luvattomaksi.
Tätä laatua oli se neitonen, joka nyt viulu kädessä ja seisoen yllämainitulla, vähän korkeammalla paikalla, ilmoitti ympäriseisoville, että hän oli Iloisen Tieteen mestari, jolla oli oikeus taitoansa harjoittaa todistuksen nojassa, minkä oli saanut Air'in kaupungissa Provencessa, ritariston kukan ja kunnian, jalon Aymer kreivin esimiehyyden alla pidetyssä Lemmen ja Musiikin tuomio-istunnossa. Ja nyt hän pyysi, että iloisen Skotlannin ritarit, yli avaran maailman kuuluisat urhoudestaan sekä kohteliaisuudestaan, sallisivat muukalaisparan koettaa, eikö hän taidollansa voisi heitä hiukan huvittaa. — Laulua, samoin kuin taisteluakin, rakastivat sillä aikakaudella kaikki ihmiset; kumminkin he olivat niitä rakastavinaan, oli sitten se rakkaus todellinen tahi ei.
Loviisan pyyntöön suostuivat siis kaikki mielellään. Mutta ijäkäs, mustakulmainen munkki, joka siellä seisoi muiden joukossa, katsoi tarpeelliseksi muistuttaa laulutytölle, toivovansa, että Loviisa, koska häntä näiden muurien sisään sallittiin, joka lupa ei ollut tavallinen, ei laulaisi eikä puhuisi mitään paikan pyhyyttä saastuttavaa.
Laulutyttö syvälle kumarsi päätänsä, pudisti mustia hiuksiansa ja risti hartaasti silmiänsä, ikään kuin inttäen semmoista rikosta mahdottomaksi, ja sitten hän lauloi laulun Loviisa parasta, joka jo viime luvusta on meille tuttu.
Juuri kun hän oli alkanut, keskeytti häntä huikea huuto: "Pois tieltä, pois tieltä — tehkää tilaa Rothsayn herttualle!"