Nykyaikana nuoret herrat harvoin, jos koskaan, saavat haavoja naisten tähden, eivätkä nuoret neitoset puolestaan koskaan ryhdy haavojen parantamiseen. Kumpaisiltakin siten säästyy vaara. Se, jonka miehet tällä tavoin välttävät, myönnettäneen helposti vaaraksi; mutta vaara sille, jonka tuli hoitaa niin mitätöntä haavaa, kuin Qventin'in oli, joka itsessään ei suinkaan ollut vaarallinen eikä pelottava, oli kenties yhtä suuri kuin Durward'in vaara sitä saadessa.
Olemme jo maininneet, että hoidettava oli erinomaisen kaunis poika, ja kun rautalakki oli riisuttu, tulvahti hänen keltainen tukkansa sen alta virtana ulos, lainehtien kasvojen ympärillä, joiden nuorekasta iloisuutta nyt hiukan hillitsi punastus ilmaisten sekä kainostelua että ihastusta. Nuoremman kreivittären koettaessa tukkia haavaa liinallaan, sill'aikaa kuin täti tavaramytyistä etsi haavavoidetta, hän tunsi sydämessään sekä ujoutta että hämminkiä, toiselta puolen sääliä ja kiitollisuutta haavoitettua kohtaan, ja nämät tunteet tekivät nuorukaisen pulskan ulkomuodon ja kauniit kasvot neidon silmissä vieläkin viehättävämmiksi. Sanalla sanoen, näyttipä siltä kuin Kohtalo olisi täten tahtonut vielä entistä enemmän kiihoittaa tuota salaista tunnetta, jonka se oli jo monella pienellä, ihmissilmän nähden satunnaisella seikalla saanut hereille kahden ihmisen välillä, mitkä tosin säätynsä ja varallisuutensa suhteen olivat aivan eriarvoiset, mutta hyvinkin yhdenvertaiset jos nuoruudesta, kauneudesta ja rakkauteen taipuvan sydämen romanttisesta hellyydestä oli kysymys. Eipä siis ihme, jos Isabellan kuva, joka jo ennestään oli niin syvälle painunut Qventin'in mieleen, voitti sen nyt kokonaan valtaansa; ja jolleivät neidon tunteet olleetkaan vielä yhtä syvälle juurtuneet, sen verran kuin hän itse niistä tiesi, niin muistellessaan tätä nuorta suojelijaa, jolle hän itse puolestaan juuri oli suonut niin miellyttävän avun, tuntui Isabellan sydämessä paljoa hellempää liikutusta kuin mitä oli voinut herättää hänessä koko se korkeasukuisten aatelisherrojen joukkio, joka viimekuluneena kahtena vuonna oli ahdistellut häntä rakkaudellaan, ja varsinkin, kun Campobasso, Kaarle herttuan kelvoton suosikki, johtui hänen mieleensä, nuo ulkokullatut kasvot, kurja, viekas luonne, väärä niska, karsas silmä, niin hänen kuvansa tuntui neidon silmissä vieläkin inhottavammalta ja ilettämämmältä kuin ennen, ja lujasti hän päätti, ettei mikään väkivalta saisi häntä suostumaan niin kammottavaan avioliittoon.
Olipa sillä välin kunnon täti Hamelinenkin mieli taipunut Durward'ille suosiolliseksi. Kenties siihen lienee ollut syynä se, että kreivitär — vaikka, jos hänen korkea-arvoisen sukunsa sukutaulut eivät petä, hän oli jo vähintäin viidenneljättä vanha — vieläkin ihaili miehen kauneutta yhtä paljon kuin viisitoista vuotta nuorempana; vai olisiko hän kenties ruvennut arvelemaan, että hänen varhaisempi käsityksensä heidän nuoren suojelijansa avusta ei ollutkaan oikeuden ja kohtuuden mukainen.
»Veljentyttäreni», virkkoi hän nyt, »on antanut liinansa teidän haavanne siteeksi; minäpä annan teille omani kunnianosoitteeksi teidän uljuudestanne ja kehoitteeksi teille yhä edistymään ritarillisuudessa.»
Näin sanoen hän antoi Durward'ille kalliisti hopealla kirjaillun sinisen liinan, viitaten ratsunsa satulaloimeen sekä sulkiin ratsastushatussaan, sekä huomauttaen hänelle, että värit niissä olivat samat kuin liinassakin.
Sen ajan tavan mukaan ei tällaista suosiolahjaa sopinut käyttää muulla kuin yhdellä ainoalla tavalla; Qventin siis, tätä tapaa noudattaen, sitoi liinan käsivarteensa. Mutta hän teki sen kömpelömmin ja vähemmällä ritarillisuudella kuin ehkä toisessa tilaisuudessa, toisten naisten seurassa. Sillä, vaikka täten saadun liinan käyttäminen ei ollut muuta kuin yleisen ritarillisuuden osoitusta, niin olisi hän paljon mielemmin suonut saaneensa oikeuden sitoa käsivarteensa sen liinan, jolla Dunois'n lyömä haava oli sidottu.
Sitten he jatkoivat taas matkaansa, Qventin ratsastaen nyt kreivittärien rinnalla, joiden seuraan hän näytti saaneen sanoitta suodun luvan yhtyä. Hän ei kuitenkaan puhellut juuri paljon, sillä hänen sydämensä oli täynnä sitä hiljaista onnentunnetta, joka on arka ilmaisemaan itseänsä kovin hillitsemättömästi. Isabella neiti puhui vieläkin vähemmän, niin että puheenvuoro melkein yksinomaan oli neiti Hamelinen vallassa, joka ei osoittanutkaan mitään halua päästää puhetta nukahtamaan. Opettaaksensa tälle nuorelle jousimiehelle — niin hän sanoi — ritarillisuuden periaatteita ja tapoja, hän kertoi laveasti Haflinghem'in turnajaisista, missä hän oli voittajille jakanut kunniamerkit.
Durward'ia — mielipahakseni on se tunnustettava — eivät kertomukset tästä loistavasta taistelusta kuitenkaan liioin huvittaneet yhtä vähän kuin flanderilaisten ja saksalaisten ritarien eri vaakunat, joita kreivitär kuvaili säälimättömällä tarkkuudella. Qventin'iä alkoi näet hiukan peloittaa, että he kenties olivat jo kulkeneet sen paikan sivuitse, missä oppaan piti olla heitä vastassa — se olisi näet ollut sangen paha seikka, josta, jos se todella oli tapahtunut, saattoi pelätä kaikkein turmiollisimpia seurauksia.
Ollessaan vielä kahden vaiheilla olisikohan parempi lähettää joku seuralaisista takaisin katsomaan, oliko todellakin täten tapahtunut, hän kuuli torven toitotusta, katsahti siihen suuntaan, mistä ääni kuului ja näki ratsumiehen, joka suurella kiireellä riensi heitä kohti. Ratsun matala vartalo sekä metsäläisentapainen, pörröinen, ruokkimaton karva toi Qventin'in mieleen vuoriston hevosrodun hänen omassa maassansa; tällä hevosella olivat kuitenkin kaikki raajat paljoa hienommat, ja vaikka se näytti olevan yhtä kestävä, oli se samalla myös paljoa joutuisampi liikkeiltänsä. Pää varsinkin, joka Skotlannin ponylla usein on kömpelömuotoinen ja paksu, oli pieni ja liittyi kauniisti kaulaan; sen leuat olivat hienot, silmät suuret, säkenöivät, sieraimet levällänsä.
Ratsumies oli vieläkin oudompi näöltänsä kuin ratsu, vaikka sekin jo oli aivan toisenlainen kuin ranskalaiset hevoset. Vaikka hän suurella taidolla näytti hallitsevan hevostansa, piti hän kuitenkin jalkansa leveissä jalustimissa, jotka olivat melkein kaukalojen muotoiset ja niin tiukalle ylös vedetyt, että miehen polvet olivat melkein satulan nastan tasalla. Päässään hänellä oli pieni punainen turbaani, jossa heilui likainen, hopeasoljella kiinnitetty sulka; hänen takkinsa, joka oli samanmuotoinen kuin estradioteilla (sotajoukolla, johon venetsialaiset siihen aikaan saivat tarpeelliset rekryytit Adrianmeren itärannoilta), oli vihreäinen väriltänsä ja koristettu koreilla kultapäärmeillä. Sitäpaitsi oli hänellä sangen leveät housut, jotka olivat olevinaan valkoiset, joskaan ei kaikkein puhtainta lajia; ne olivat kiinnitetyt juuri polven alapuolelta, niin että mustapintaiset sääret olivat aivan paljaina, jollei pukimeksi tahtonut sanoa niitä monimutkaisia pauloja, joilla sandalit olivat jalkoihin sidotut. Kannustimia hänellä ei ollut, sillä jalustimien kärjet olivat niin terävät, että niillä sangen ankarasti saattoi kiihdyttää hevosta. Tulipunaisesta vyöstä riippui tämän oudonnäköisen ratsumiehen oikealla kupeella väkipuukko, vasemmalla puolella lyhyt, käyrä maurilaissapeli, ja vanhuudesta värinsä menettäneestä kanninhihnasta roikkui torvi, joka oli ilmoittanut hänen tuloaan. Miehen omat kasvot olivat mustapintaiset, päivettyneet. Parta oli harva; silmät mustat, tuikeat; suu ja nenä kauniit muodoltansa, joksi myös muitakin kasvojen osia olisi sopinut sanoa, jolleivät mustat, pörröllään alas silmille riippuvat suortuvat sekä koko muodon ylen suuri laihuus ja katsannon tuimuus olisi ilmaissut pikemmin metsäläistä kuin sivistyneen maan kasvattia.