»Piispalla, poikaseni», virkkoi abotti, »on pyhän Pietarin miekka yhtä hyvin kuin avainkin. Hänellä on oma valtansa maallisena valtiana ja hän on mahtavan Burgundin herttuan suojeluksen alainen; hänellä on myöskin hengellinen valta kirkonylimyksenä, ja hän pitää kumpaakin voimassa jokseenkin suurella sotamiesten sekä huovien joukolla. Wilhelm de la Marck on saanut kasvatuksensa piispan hovissa ja on kiitollisuudenvelassa hänelle monesta hyvänteosta. Mutta piispan luona ollessaan hän antoi tuimalle, verenhimoiselle luonteellensa vapaat ohjakset ja hänet karkoitettiin pois sen vuoksi, että hän surmasi yhden piispan ylimmistä palvelijoista. Siitä hetkin, kun hänet näin ajettiin pois hyvän piispan luota, on hän ollut hänen leppymätön vihollisensa; ja nyt par'aikaa, sanon sen mielipahalla, on hän taas vyöttänyt kupeensa ja hionut miekkansa piispaa vastaan.»
»Teidän mielestänne arvoisan piispan tila on siis vaarallinen?» kysyi
Qventin kovasti huolestuneena.
»Voi, poikaseni!» vastasi hyvä harmaaveli, »ketähän lienee tässä kamalassa maailman korvessa, josta emme voisi sanoa, että hän on vaarallisessa tilassa? Mutta Jumala varjelkoon, että väittäisin arvoisan piispamme olevan kovin uhkaavassa vaarassa. Hänellä on suuret rahavarat, uskollisia neuvonantajia sekä urhoollisia sotamiehiä; ja sitä paitsi eräs sanansaattaja, joka eilen kulki tästä itäänpäin, kertoi, että herttua piispan pyynnöstä oli lähettänyt sata huovia avuksi. Nämät huovit sekä jokaiseen peitseen kuuluvat aikamiehet tarjoovat riittävästi turvaa Wilhelm de la Marck'ia vastaan, jonka nimi olkoon kirottu! — Amen.»
Heidän keskustelunsa jouduttua tähän tärkeään kohtaan, tuli luostarin lukkari sitä keskeyttämään, syyttäen vihastuksesta melkein sortuneella äänellä mustalaista kaikkein ilkeimpien noitakonstien tekemisestä nuoremmille luostariveljeksille. Hän oli illallisen kostukkeeksi juottanut heille jotain päähän nousevaa, humaloittavaa väkijuomaa, kymmenen vertaa väkevämpää kuin väkevinkin viini, ja se oli jo voittanut useammat veljeksistä. Itse sanoi lukkari jaksaneensa vastustaa sen vaikutusta, mutta tuntuihan hänen tulistuneesta muodostansa sekä kangertavasta kielestään, että hänkin, syyttäjä, oli jossakin määrin tuon kirotun juoman vallan alaisena. Sitä paitsi mustalainen oli laulellut lauluja maailman turhuuksista sekä saastaisista huveista; hän oli laskenut pilkkaa pyhän Franciscon nuoravyöstä, nauranut hänen ihmetöillensä ja haukkunut hänen palvelijoitansa hupsuiksi ja laiskureiksi. Lopuksi oli hän ruvennut kädestä povaamaan ja ennustanut, että kaunis vallasneito ihastuisi nuoreen Cherubim veljeen ja lahjoittaisi hänelle pulskan poikalapsen.
Abotti isä kuulteli jonkun aikaa ääneti noita kanteita, ikäänkuin niiden tavaton inhottavuus olisi kangistanut hänen kielensä. Mutta kun lukkari oli puhunut loppuun, nousi abotti, meni luostarin pihalle ja käski maallikkoveljesten, tottelemattomuudesta seuraavien pahimpien kirkonrangaistusten uhalla, luudanvarsilla sekä piiskansiimoilla piesten ajaa Hairaddin pyhän paikan muurien ulkopuolelle.
Tämä tuomio pantiin toimeen Durward'in läsnäollessa, joka, vaikka hän olikin siitä pahoillaan, huomasi, ettei hänen estelyistään olisi mitään apua.
Rangaistus, joka tuli pahantekijän osaksi, joskin abotti koetti väkeänsä kiihoittaa, oli pikemmin naurettava kuin pelottava. Mustalainen juosta kipasi edestakaisin pihalla; hänen ympärillänsä kuului huutoja sekä ruoskien roisketta; mutta osa sivalluksista ei sattunut häneen syystä, että ne tahallaan tähdättiin syrjään; toisia, jotka todella tavoittelivat häntä, hän vältti nopsuudellaan; ja ne harvat, jotka sattuivat hänen selkäänsä tai olkapäihinsä, hän otti vastaan parutta, vastarinnatta. Melu ja hälinä kiihtyi siitä vielä kovemmaksi, kun tottumattomat pieksijät, joiden välitse Hairaddin pujotteli, useammin osuivat kumppaneihinsa kuin häneen. Vihdoin viimein abotti, saadakseen lopun tästä ilveestä, joka oli enemmän pahennukseksi kuin parannukseksi, avasi portin, ja mustalainen pujahti ukkosen nuolena ulos, paeten kuutamoiseen seutuun.
Tätä kaikkea katsellessaan heräsi taas epäluulo entistä suuremmalla voimalla Durward'in mielessä. Hairaddin oli juuri saman päivän aamuna luvannut käyttäytyä nöyremmin ja siivommin kuin mitä hänellä oli ollut tapana, kun he matkansa varrella olivat levänneet luostareissa; mutta siitä huolimatta oli mustalainen vallattomuudellaan nostattanut nyt vielä enemmän pahennusta kuin muulloin. Joku salahanke oli siihen luultavasti kätkettynä; sillä jos lieneekin muuten mustalaisen luonteessa ollut monta virhettä, niin ei hän kuitenkaan ollut vailla älyä, ja osasi myöskin, kun vain tahtoi, hillitä itseänsä. Eiköhän siis ollut luultavaa, että hän halusi päästä jonkun heimolaisensa tai muun ihmisen puheille, josta Qventin'in väijyvä valppaus oli päivällä estänyt häntä, ja että hän nyt oli keksinyt tämän tempun tullakseen ajetuksi pois luostarista?
Niin pian kuin tämä epäluulo oli iskenyt hänen päähänsä, Durward, joka oli aina nopea liikkeissään, päätti lähteä piestyn oppaansa jäljissä ja jos mahdollista pitää salaa silmällä hänen tekojaan. Tuskinpa siis, niinkuin jo kerrottiin, mustalainen oli pujahtanut ulos luostarin portista, kun Qventin, selitettyään parilla sanalla abotille miten tärkeää hänen oli pitää opasta silmällä, riensi jäljessä.