»Siitä asiasta», sanoi abotti, »ei kukaan mielellään puhu; sillä ne, jotka puhuvat pahaa maan mahtavista, etiam in cubiculo (vaikka omassa makuukammiossaan), saavat usein kokea, että joku siivekäs saattaa nuo sanat asianomaisen korviin. Mutta sittenkin, avustaakseni kykyni mukaan teitä, joka näytätte olevan rehellinen nuorukainen, sekä teidän korkeasukuisia vallasneitojanne, jotka ovat pyhää lupausta täyttäviä, jumalisia toivioretkeläisiä, puhun nyt suuni puhtaaksi.»
Hän katsahti sitten varovasti ympärilleen ja jatkoi hiljaisemmalla äänellä, ikäänkuin peläten, että joku häntä kuuntelisi.
»On olemassa Belial'in miehiä», sanoi hän, »jotka salaa yllyttävät Lüttich'in kansaa noihin tiheihin kapinoihin, ja jotka, toivonpa kuitenkin valheellisesti, väittävät saaneensa siihen käskyn Kaikkein Kristillisimmältä Kuninkaalta — tottahan, luullakseni, kuitenkin Ranskan kuningas sen nimen täydellä todella ansaitsee, sillä tämmöinen naapurivallan rauhan häiritseminen ei suinkaan sopisi sen kanssa yhteen. Niin sittenkin on asian laita, että ne, jotka yllyttävät ja kiihoittavat tyytymättömiä lüttichiläisiä, peittelemättä mainitsevat hänen nimeään. — Onpa tässä maassa sitä paitsi vielä eräs aatelisherra, korkea sukuperältään ja kuuluisa sotamenoistaan, mutta muuten, niin sanoakseni, lapis offensionis et petra scandali (loukkauskivi ja pahennuksen kallio) Burgundin sekä Flanderin maalle. Hänen nimensä on Wilhelm de la Marck.»
»Myöskin Wilhelm Partasuu nimeltänsä», pisti nuori skotlantilainen väliin, »eli Ardenni-vuoriston Metsäkarju?»
»Syystäpä hän onkin saanut sen nimen, poikaseni», virkkoi abotti, »sillä hän on kuin vuorisalon metsäkarju, joka kaikkia tallaa ja murskaa sorkillansa ja kaikkia raatelee torahampaillaan. Hänen ympärilleen on keräytynyt toista tuhatta miestä, kaikki, niinkuin hän itsekin, sekä maallisen että kirkollisen vallan ylönkatsojia; hän ei tahdo myöntää olevansa riippuvainen Burgundin herttuasta, ja hän elättää itseään sekä joukkiotansa ryöstämisellä ja raastamisella ilman eroitusta, valiten uhrikseen niin hyvin pappeja kuin maallikoita. Imposuit manus in christos Domini (hän on ryhtynyt käsin Herran voideltuihin), huolimatta siitä, mitä on kirjoitettu! »Älä koske minun voideltuihini, äläkä tee minun profeetoilleni pahaa.» — Tähän meidänkin köyhään asuntoomme lähetti hän kerta kirjeen vaatien kultia ja hopeita lunnaiksi veljieni hengestä sekä omastani. Siihen me vastasimme latinankielisellä anomuskirjeellä todistaen, ettei meidän vähistä varoistamme kannattanut täyttää hänen vaatimustaan, ja neuvoen häntä saarnaajakirjan sanoilla: Ne moliaris amico tuo malum, cum habet in te fiduciam (Älä hankitse ystävääsi vastaan pahaa, kun hän sinuun luottaa). Mutta tuo Gulielmus Barbatus, tuo Wilhelm de la Marck, joka tuntee yhtä vähän sivistyneen kansan kirjallisuutta kuin itse sivistystä, vastasi vääristetyllä kyökkilatinalla: Si non payutis, brulabo monasterium vestrum (Jollette maksa, poltan teidän luostarinne).»
»Jonka huonon latinan sisällyksen te, hyvä isä», sanoi nuorukainen, »aivan hyvin ymmärsitte?»
»Voi, poikaseni», vastasi abotti, »pelko ja pakko ovat älykkäitä tulkkeja. Ja meidän täytyi sulattaa alttarimme astiatkin saadaksemme tuon julmurin ahneuden tyydytetyksi. — Jumala sen hänelle seitsenvertaisesti kostakoon! — Pereat improbus — amen, amen, anathema esto (Hävitköön se konna, amen, amen, olkoon kirottu!)»
»Ihmepä», sanoi Durward, »ettei Burgundin herttua, joka on niin mahtava ja voimallinen, tapa tuota metsäkarjua, minkä hävityksistä jo olen niin paljon kuullut.»
»Voi, poikaseni», virkkoi abotti, »Kaarle herttua on nyt Peronnessa, kokoellen sadan- sekä tuhannenpäämiehiään sotaan Ranskaa vastaan; ja sillä aikaa kun Jumalan sallimuksesta eripuraisuus eroittaa toisistaan molempien suurten hallitsijain sydämet, saavat tuommoiset nurkkatyrannit sortaa maata. Kovaksi onnekseen herttua laiminlyöpi tämän sisällisen syövän hävittämisen, sillä Wilhelm de la Marck on viime aikoina julkisesti vehkeillyt Ronslaer'in sekä Pavillon'in, tyytymättömien lüttichiläisten päämiesten kanssa, ja suuresti on pelättävä, että hän yllyttää heitä pian johonkuhun hurjaan hankkeeseen.»
»Mutta Lüttich'in piispa», sanoi Qventin, »onhan hänellä toki vielä kyllin voimaa pitämään kurissa tuota rauhatonta, vallatonta miestä — eikö niin, hyvä isä? — Teidän vastauksenne tähän kysymykseen olisi minulle erittäin tärkeä.»