Seuraten tätä päätöstänsä oli Qventin matkan varrella niin valpas ja toimelias, että näytti siltä kuin hän olisi ollut jokapaikassa läsnä. Eniten ja kernaimmin hän tosin pysytteli kreivittärien läheisyydessä, jotka kiitollisina siitä, että hän niin huolellisesti valvoi heidän turvallisuuttansa, alkoivat puhella hänen kanssaan melkein kuin vanhan ystävän, ja Durward'in puheitten naivisuus, mutta samalla kuitenkin terävä-älyisyys näytti suuresti heitä huvittavan. Qventin ei kuitenkaan sallinut tämän seurustelun lumouksen viekoitella itseään hoitamaan virkaansa vähemmän valppaasti.
Jos hän usein ratsastikin kreivittärien rinnalla, koettaen tasamaan asukkaille kuvailla Grampian-vuoristoa ja yli kaiken Glen Houlakin'in kauneutta — niin hän myös yhtä usein kulki kahden Hairaddin'in kanssa matkajoukon etupäässä, tiedustellen häneltä tien mutkia sekä majapaikkoja, ja painaen tarkasti muistiinsa oppaan vastaukset päästäkseen selville keksisikö hän, kysymällä toisten uudestaan samoja seikkoja, jotain kavalluksen yritystä. Usein hän myös liittyi matkaseurueen taimpaan riviin, koettaen voittaa molempien ratsumiesten mielet puolellensa ystävällisillä sanoilla, lahjoilla sekä lisäpalkkion lupauksella, kun heidän tehtävänsä oli loppuun suoritettu.
Tällä tavoin he matkustivat toista viikkoa kierto- ja syrjäteitä myöten ja harvoin käytyjen seutujen kautta, välttäen suurempia kaupunkeja. Ei mitään merkillisempää tapahtunut. Silloin tällöin kohtasivat he tosin ympärikuljeksivia mustalais-joukkoja, vaan ne eivät häirinneet heidän matkaansa nähdessään heidän oppaanansa oman heimolaisensa — samoin myös palveluksesta eronneita sotamiehiä, kenties rosvojakin, joiden mielestä tämä matkaseurue oli siksi lujasti suojattu, ettei sen kimppuun olisi maksanut vaivaa käydä — joskus poliisiparviakin, jotka Ludvig kuninkaan käskystä, hän kun miekalla ja tulella yritti lääkitä maansa haavoja, havittelivat hänen valtakuntaansa rasittavia vallattomia joukkioita. Nämät poliisiparvet sallivat heidän myös häiritsemättä pitkittää matkaansa; sen vaikutti tunnussana, jonka kuningas itse oli siltä varalta antanut Qventin'ille.
Majapaikoikseen he tavallisesti valitsivat jonkun luostarin; näistä useimmat olivatkin sääntöjensä nojalla velvolliset toivioretkeläisille suomaan vieraanvaraisuutta — sillä tekonimellä muka kreivittäretkin kulkivat — kiusaamatta heitä heidän arvoaan ja nimeään koskevilla kysymyksillä, joita korkeasäätyiset ihmiset, tällaisia lupauksia suorittaessaan, enimmäkseen kernaimmin salasivat. Croyen kreivittäret valittivat tavallisesti väsymystään, jolla tekosyyllä he saivat heti vetäytyä makuukamariinsa. Qventin puolestaan, ollen heidän hovimestarinansa, suoritti asiat majatalonisäntien kanssa näppäryydellä, joka säästi kreivittäriltä paljon vastuksia, ja iloisuudella, joka herätti yhtä harrasta suosiota niiden mielessä, joista hän niin toimellisesti piti huolta.
Eräs seikka tuotti Qventin'ille erikoista huolta, nimittäin heidän oppaansa mielenlaatu ja kansallisuus; sillä pakanana, epäuskoisena maankulkijana, joka sitä paitsi harjoitti noitakonstejakin — sehän muka on aina ollut hänen kansallensa ominainen tunnusmerkki — pidettiin häntä useinkin mahdottomana vieraana näissä pyhissä paikoissa, joihin matkalaisemme tavallisesti poikkesivat; siitä syystä häntä sangen vastahakoisesti päästettiin luostarien muurienkaan sisäpuolelle. Tämä asia oli kovin kiusallinen. Tulihan pitää suosiollisella tuulella miestä, joka tiesi matkan todellisen, salaisen tarkoituksen, ja sitä paitsi Qventin arveli välttämättömäksi pitää valppaasti, joskin salaa, Hairaddin'in käytöstä silmällä, niin ettei tämä, sen verran kuin sitä saattoi estää, saisi huomaamatta puhutella ketään vierasta. Tämmöinen valvominen oli tietysti mahdotonta, jos mustalainen vietti yönsä ulkopuolella sen luostarin muuria, jossa muut majailivat, ja Durward'in mieleen tunkeutui väkisin se ajatus, että Hairaddin puolestaan mielellään tahtoi olla erillään toisista. Sillä hän ei pysynyt koskaan alallaan hänelle määrätyssä asunnossa, vaan jutteli, teki konsteja ja lauloi lauluja, jotka olivat yhtä huvittavia nuorille munkeille ja noviiseille kuin pahennukseksi vanhemmille luostariveljeksille. Monestikin täytyi Qventin'in käyttää kaikki valtansa, mikä hänellä saattoi olla tämän hänen palveluksessaan olevan miehen yli, vieläpä turvautua uhkauksiinkin, ennenkuin hän sai mustalaisen irvihampaisen, sopimattoman ilveilyn hillityksi; ja sitten taas hänen täytyi koettaa kaikin tavoin lepyttää luostarinpäälliköitä, jotta tuo pakanallinen koira ei tulisi viskatuksi ulos portista. Kaikki kävi kuitenkin häneltä aina hyvin siten, että hän pyysi palvelijansa rietasta käytöstä anteeksi ja sukkelasti puhui toiveestansa, että mustalainen pyhien luitten, pyhitettyjen rakennusten ja varsinkin näin jumalisten miesten vaikutuksesta voisi saada parempia ajatuksia sekä parempia tapoja.
Mutta matkan kymmenentenä tai yhdentenätoista päivänä, kun he olivat jo päässeet Flanderin rajan yli ja lähenivät Namur'in kaupunkia, olivat kaikki pyynnöt turhia, joilla Qventin koetti estää pakanallisen oppaansa käytöksestä johtuneen pahennuksen seurauksia. He olivat silloin eräässä harmaittenveljien luostarissa, missä noudatettiin ankaria, äsken uudistettuja sääntöjä ja jonka abotti myöhemmin kuoli pyhyyden maineessa. Sen jälkeen kuin tavattoman pitkät vastaväitteet — tämmöisessä tapauksessa niitä tosiaankin oli syytä pelätä — oli saatu kumotuiksi, myönnettiin vastenmieliselle mustalaiselle vihdoin viimein yömaja ulkohuoneessa, missä eräs maallikkoveli, luostarin puutarhuri, asui. Kreivittäret vetäytyivät tapansa mukaan heti makuukamariinsa, ja abotti, jolla sattui olemaan joitakuita kaukaisia sukulaisia Skotlannissa, ja jota huvitti kuulla muukalaisen kertovan kotimaastansa, pyysi Qventin'in, jonka ulkomuotoon ja käytökseen hän näytti hyvin mieltyneen, omaan kammioonsa ottamaan osaa laihaan munkinillalliseen. Havaittuansa, että abotti oli älykäs mies, Qventin halulla käytti hyväkseen tätä tilaisuutta saadaksensa tietoja Lüttich'in seuduista. Sillä edellisenä kahtena päivänä hän oli kuullut sieltä semmoisia sanomia, että häntä alkoi pelottaa, tokko hänen suojaansa uskottujen neitojen olisi turvallista jatkaa matkaansa, vieläpä sen lisäksi, tokko piispallakaan olisi voimaa heitä suojella, jos he onnellisesti pääsisivätkin hänen palatsiinsa. Abotin vastaukset eivät olleet juuri rauhoittavia.
Hän sanoi lüttichiläisten olevan rikkaita porvareita, jotka, niinkuin Jeshuran Vanhan Testamentin aikana, olivat tulleet lihaviksi ja ruvenneet potkimaan — rikkaus ja suuret etuoikeudet olivat paisuttaneet heidän sydämensä — heillä oli verojen tai verovapauden johdosta kaikenlaisia riitoja läänitysherransa, Burgundin herttuan kanssa — jo useamman kerran he olivat nousseet ilmikapinaan, josta herttua, joka luonteeltansa oli tulinen ja tuittupäinen mies, oli niin kovasti suuttunut, että hän oli pyhän Yrjänän kautta vannonut, jos häntä kerran vielä täten ärsytettäisiin, hävittävänsä Lüttich'in kaupungin maata myöten aivan kuin Babylonian tai Tyroksen, häpeäksi ja häväistykseksi koko Flanderin maakunnalle.
»Ja kylläpä hän, päättäen kaikesta mitä hänestä kuuluu, on semmoinen herra, joka tämän valan täyttääkin», virkkoi Durward; »tottahan siis lüttichiläiset kavahtavat, etteivät anna hänelle syytä tällaiseen menettelyyn.»
»Niinhän sitä soisi», sanoi abotti, »ja sitähän kaikki jumaliset ihmiset tässä maassa rukoilevat, jotka eivät tahtoisi nähdä noiden porvarien veren virtaavan vetenä eikä myöskään heidän hukkuvan, vaikka he olisivatkin viimeisiä hylkyjä, ennenkuin he ovat tehneet sovintonsa Jumalan kanssa. Meidän hyvä piispamme vaivaakin itseänsä yöt, päivät saadakseen rauhan rikkoontumisen estetyksi, ja semmoinen työ on alttarin palvelijalle sopiva — sillä onhan kirjoitettu raamatussa: Beati pacifici (Autuaat ovat rauhantekijät). Mutta» — — siihen kunnon abotti pysähtyi syvään huoahtaen.
Qventin sanoi nöyrästi, miten tärkeää niille vallasneidoille, joita hän saatteli, olisi saada varmoja tietoja maan sisällisestä tilasta, ja kuinka suuri armeliaisuuden työ olisi, jos kunnianarvoisa pyhä isä tahtoisi antaa heille valaisevia tietoja.