»Hyvyys», vastasi mustalainen.
»Vannonko sinulle kohtelevani sinua hyvyydellä, jos olet meille uskollisena tienneuvojana tällä matkalla?»
»Älä», vastasi Hairaddin, »se olisi mieletöntä harvinaisen tavaran tuhlaamista. Sinuun olen jo muutenkin kiintynyt.»
»Miten?» huudahti Durward vieläkin enemmän hämmästyen.
»Ajattele saksanpähkinäpuuta Cherjoen rannalla! Mies, jonka ruumiin leikkasit maahan, oli minun veljeni, Zamet Maugrabin.»
»Mutta kuinka», virkkoi Durward, »olet tekemisissä noiden samojen pyövelien kanssa, jotka surmasivat sinun veljesi? Sillä yksi heistä neuvoi minulle, missä paikassa tapaisin sinut — samainen epäilemättä, joka on toimittanut sinut näiden kreivittärien oppaaksi.»
»Mitä me voimme tehdä?» vastasi Hairaddin synkästi. »Nuo miehet kohtelevat meitä samoin kuin paimen lammaslaumaansa; he suojelevat meitä jonkun aikaa, ajavat sinne tänne, minne vain tahtovat, ja lopuksi aina vievät meidät teurastushuoneeseen.»
Durward'illa oli perästäpäin tilaisuutta nähdä, että mustalainen tässä suhteessa puhui totta. Provossin väellä, jonka virkana oli kuningaskuntaa rasittavien maankuljeksijajoukkojen hävittäminen, oli aina suosikkejaan heidän parissaan; he sulkivat joksikin aikaa silmänsä, mutta lopulta kuitenkin saattoivat liittolaisensa hirsipuuhun. Tämmöinen varkaan ja poliisin välinen viisas liitto, joka helpottaa molemminpuolisten virkojen toimitusta, on aina ollut olemassa kaikissa maissa eikä meidänkään maassamme se suinkaan ole tuntematon.
Durward erosi nyt oppaasta ja jättäytyi jälkeen, jotta hän joutui muun saattojoukon pariin. Hairaddin'in mielenlaatu ei ollut hänelle lainkaan mieluinen, eikä hän myöskään luottanut suuresti tuohon kiitollisuudentunteeseen häntä itseään kohtaan, josta toinen oli puhunut. Hän rupesi nyt vuorossaan tutkimaan molempia toisia miehiä, jotka olivat hänen käskyjensä alaiset, ja suureksi huolekseen hän havaitsi, että he olivat yhtä typerät ja kykenemättömät auttamaan neuvoilla, kuin äskeisessä taistelussa halukkaat tarttumaan aseihin.
»Mutta parasta on niinkuin onkin», virkkoi Qventin itsekseen, jonka miehuus vain lujittui sitä myöten kuin pelättävät vastukset karttuivat. »Tämä suloinen nuori neito saa olla yksistään minulle kiitollisuudenvelassa. — Minkä yksi käsi — niin, ja yksi pää voi saada aikaan — sen luullakseni rohkeasti voin ta'ata. Olenhan minä nähnyt isäni talon ilmitulessa sekä isäni ja veljieni ruumiit kekäleitten keskellä — enkä silloin peräytynyt tuumankaan vertaa, vaan taistelin viimeiseen asti. Nyt olen kahta vuotta vanhempi, ja minulla on jaloin ja ihanin syy osoittaa kuntoa, mikä ikänä on nostattanut urhoutta kelpo miehen rinnassa.»