»Minä tahdon sitä mitä kaikki ihmiset tahtovat, vaikka harvat siihen tyytyvät», lausui Hairaddin; »minä pyydän palkkaani, kymmenen kultakruunua siitä, että olen opastanut kreivittäret tänne.»
»Vieläkö tulet hävyttömin silmin pyytämään palkkaa sen lisäksi, että sait pitää kurjan henkesi?» tiuskasi Durward tulistuen; »tiedäthän, että aikomuksesi oli pettää heidät tällä matkalla.»
»Mutta enpä minä pettänytkään», sanoi Hairaddin. »Jos olisin pettänyt, niin en olisi vaatinut palkkaa heiltä enkä teiltäkään, vaan siltä, jolla olisi ollut etua siitä, että olisimme menneet joen poikki oikeanpuoliselle rannalle. Sen, jolle olen ollut hyödyksi, tulee maksaa palkkani.»
»Hiiteen sekä palkkasi että sinä itse kavaltaja!» huusi Qventin lukien rahat pöydälle. »Mene nyt Ardenni-vuorien Metsäkarjun tai pirun luoksi! Mutta pysy tästä lähtien poissa näkyvistäni, etten ennen aikojaan lähetä sinua sinne!»
»Ardenni-vuorien Metsäkarjun luoksi!» toisti mustalainen suuremmalla kummastuksella kuin mitä hän tavallisesti salli kasvojensa ilmaista; »ei siis sittenkään vain hämärä aavistus — ylimalkainen epäluulo — ollut syynä siihen, että te välttämättömästi tahdoitte poiketa matkasuunnitelmasta? — Olisiko mahdollista? — olisiko todellakin toisissa maissa ennustustaito vielä varmempi kuin meidän kuljeskelevan heimokuntamme parissa? Raitapuu, jonka juurella me keskustelimme, ei toki voinut salaisuuksiamme ilmaista. — Vaan niin — niin, niin — voi minua hupsua kuitenkin! — Jo nyt tiedän — jo nyt tiedän! — Tuo raita puron rannalla, luostarin lähellä — huomasinhan minä, että te vilkaisitte siihen sivukulkiessamme, noin virstan matkan päässä tuosta laiskiaispesästä — se tosiaankaan ei voinut ilmaista salaisuuksiamme, mutta kuitenkin olla piilopaikkana sille, jolla oli korvat kuulla! Tästä lähtien pidän keskusteluni aukean lakeuden keskellä; ei saa olla yhtään ohdakepehkoakaan likellä, mihin joku skotlantilainen voisi pujahtaa piiloon. Hahhaa! kas kun skotlantilais-veitikka vei mustalaiselta voiton hänen omilla hienoteräisillä aseillansa! Mutta kuules, Qventin Durward, oletpa tekemällä tyhjäksi minun hankkeeni samassa myös hukannut oman onnesi! — Niin, se onni, josta sinulle ennustin kämmenesi viivoja tarkasteltuani, olisi loistavimmalla tavalla tullut sinulle osaksi, jollet vain olisi ollut niin itsepäinen.»
»Pyhä Anterus auttakoon!» sanoi Durward; »sinun hävyttömyytesi naurattaa minua väkisenkin. — Kuinka ja missä suhteessa sinun kavaluutesi onnistuminen olisi ollut minulle hyödyksi? Kuulinhan tosin sinun panevan ehdoksi, että minun henkeni säästettäisiin, joka ehto piankin olisi ollut unhotettu, kunhan kerran olisi ruvettu miekkasille. Mutta mitä hyötyä siitä, että sinä olisit kreivittäret pettänyt, minulla olisi voinut olla, paitsi että olisin ollut surmalle tai vankeudelle alttiina, sitä seikkaa, ei mikään ihmisjärki taida arvata.»
»Ei huolita ajatella sitä sitten», sanoi Hairaddin, »mutta sittenkin aion ihmetyttää teitä kiitollisuudellani. Jos olisitte pidättänyt palkkani, niin olisin katsonut välimme kuitatuksi ja jättänyt teidät oman hupsun päänne huomaan. Mutta niinkuin nyt asian laita on, olen teille velassa tuon tapauksen johdosta Cher-joen rannalla.»
»Olenpa minä mielestäni sen jo täydesti kuitannut kiroilemalla ja haukkumalla sinua», virkkoi Durward.
»Kovat sanat ja hyvät sanat», virkkoi mustalainen, »ovat kaikki vain tuulen pieksemistä, joka ei vaa'assa paina mitään. Niin, jos uhkausten sijasta olisitte lyönyt minua» — — —
»Saattaisinpa kyllä silläkin lailla velkasi kuitata, jos kauemmin minua ärsyttelet.» — — —