KAUPUNKI
Mut hyvät, armaat ystävät, en teitä noin hurjaan kapinaan mä kiihtää tahdo.
Julius Caesar.
Eroitettuna kreivitär Isabellasta, jonka silmäykset niin monta päivää olivat olleet Qventinin johtotähtenä, hän tunsi sydämessään outoa tyhjyyttä ja ahdistusta, jommoista hän kaikissa elämänvaiheissaan ei tähän saakka vielä koskaan ollut tuntenut. Koska kreivitär oli päässyt turvalliseen olopaikkaan, täytyi tietysti tuon tuttavallisen ja välttämättömän seurustelun heidän välillänsä lakata; sillä minkä tekosyyn nojalla olisi kreivitär, vaikka sellainen sopimaton ajatus olisikin hänen mieleensä iskenyt, voinut alinomaa pitää luonansa kaunista nuorta knaappia, semmoista kuin Qventin'iä?
Vaikka tämä ero näytti välttämättömältä, tuntui se Qventin'istä kuitenkin katkeralta, ja hänen ylpeää sydäntänsä harmitti se ajatus, että hänet käskettäisiin pois niinkuin tavallisen postiljoonin tai oppaan, joka nyt oli tehtävänsä tehnyt; kyynel nousi salaa hänen silmäänsä, kun hän ajatteli niiden suloisten toiveiden sammumista, joita hän mielikuvituksessansa oli tuolla viehättävällä matkalla rakentanut. Hän koetti miehuullisesti, vaikka aluksi turhaan, voittaa tätä mielenmasennustaan; ja näiden tunteittensa vallassa, joita hän ei voinut kukistaa, hän kävi istumaan ikkunakomeroon Schönwaldin suuressa gotilaisessa salissa ja mietiskeli siinä kovaa kohtaloaan, joka ei ollut suonut hänelle niin paljon arvoa eikä rikkautta, että hän olisi voinut ryhtyä rohkeaan kosintaan. Vihdoin hän saavutti jälleen mielensä luonnollisen jäntevyyden, johon paljon vaikutti erään vanhan romaanin nimi, joka juuri äsken oli ilmestynyt Strassburgissa ja lepäsi hänen vieressään ikkunalaudalla. Nimilehdellä olivat sanat:
"Kuinka knaappi halpaa säätyä
Unkarin kuninkaan lempi tytärtä."
Selvitellessään tämän hänen omaan tilaansa soveltuvan kertomuksen mustia kirjaimia keskeytyi hän siten, että joku kevyesti löi häntä olkapäälle, ja kun hän kääntyi, näki hän mustalaisen seisovan takanansa.
Hairaddin, jota Qventin ei koskaan ollut sietänyt, oli viimeisen petoksensa jälkeen saavuttanut suorastaan hänen vihansa, ja sentähden Qventin kysyi häneltä vakavalla äänellä, kuinka hän rohkeni koskea ylhäiseen ja kunnialliseen kristittyyn?
»Vain sen vuoksi», vastasi mustalainen, »että tahdoin tietää, oliko kristitty aatelismies kadottanut tuntonsa, samoinkuin silmänsä ja korvansa. Olen jo seisonut tässä viisi minuuttia ja puhutellut teitä, ja te olette aina vain tuiottanut tuohon keltaisesta permagentista tehtyyn lehteen, ikäänkuin se taikavoimallaan voisi muuttaa teidät kuvapatsaaksi, ja puoleksi se oli jo tehtävänsä tehnytkin.»
»No, mitä sinä tahdot? Sano ja mene tiehesi!»