»Te ette tunne Lüttich'in miehiä», sanoi kappalainen, »joista voi sanoa, ottaen lukuun gentiläisetkin, että he ovat hurjimmat ja jäykimmät koko kristikunnassa. Kahdesti on herttua jo rangaissut heitä siitä syystä, että he alinomaa nostavat kapinan piispaansa vastaan; kahdesti on hän kukistanut heidät kovalla ankaruudella, vähentänyt heidän etuoikeuksiaan, riistänyt heiltä heidän sotalippunsa ja anastanut itselleen valtaa ja oikeuksia, jommoisten alainen ei ennen mikään keisarikunnan vapaa kaupunki ole ollut. Viime kerran hän voitti heidät suurella miestapolla likellä St. Tron'ia, missä lüttichiläiset kadottivat kuusituhatta miestä, osaksi miekan, osaksi hukkumisen kautta. Ja senjälkeen, tehdäksensä toisen kapinan mahdottomaksi, Kaarle herttua ei suostunut marssimaan kaupunkiin hänelle avattujen porttien kautta, vaan revitti maahan neljäkymmentä kyynärää heidän kaupunginmuuristansa ja ratsasti tästä aukosta kaupunkiin ritariensa etunenässä valloittajana, kypärin silmikko alaslaskettuna, peitsi ojennuksissa. Ankarastipa silloin varoitettiin lüttichiläisiä, että tämä Kaarle herttua, silloinen Charalois'n kreivi, olisi antanut koko kaupungin sotamiestensä ryöstettäväksi, ellei hänen isänsä, herttua Filip Hyvä, olisi heidän puolestaan puhunut. Ja kuitenkin, vaikka kaikki nuo asiat vielä ovat vereksessä muistissa, vaikka muurinaukot ovat korjaamatta ja varastohuoneet puoleksi tyhjät, kiihdyttää taas jousimiehen lakki heitä kapinaan. Jumala tämän kaiken parantakoon! Mutta pelkäänpä, että vielä nousee verinen leikki näin hurjan kansan ja huiman hallitsijan välillä; ja soisinpa mielemmin, että minun kunnollisella ja lempeällä herrallani piispalla, olisi vähemmänarvoinen, mutta turvallisempi hiippakunta, sillä hänen hiippansa ei ole kärpännahoilla päärmätty, vaan okailla. Tämän minä sanon teille, vieras herra, huomauttaakseni teille, että jollei asianne pidätä teitä Schönwald'issa, niin tämä on paikka, josta järkimiehen pitäisi lähteä niin kiireesti kuin mahdollista. Pelkäänpä teidän naistenne ajattelevan samaa; sillä toisen saattomiehistä, jotka heidän kanssaan tulivat, he ovat lähettäneet takaisin Ranskan hoviin kirjeitä viemään, joissa he epäilemättä ilmoittavat aikomuksensa lähteä hakemaan turvallisempaa suojapaikkaa.»
XX
KIRJE
Rohkeutta! Onnesi on taattu, jos itse vain tahdot; jos et, niin ole iäti käskyläinen, palveliain toveri ja kelvoton koskettelemaan onnettaren sormenpäitä.
Loppiaisaatto.
Kun ateria oli loppunut, niin kappalainen, joka näytti mieltyneen Durward'in seuraan, tai kenties tahtoi onkia häneltä vielä lisätietoja aamullisesta tapauksesta, vei hänet sivukamariin, jonka ikkunat toiselta puolelta antoivat puutarhaan päin; ja nähtyään kumppaninsa silmän halukkaasti vilkaisevan sinne, hän ehdoitti Qventin'ille, että mentäisiin katsomaan niitä ihmeellisiä ulkomaalaisia pensaita, joilla piispa oli koristanut kukkastarhansa sarat.
Durward esteli, ei sanonut väkisin tahtovansa tunkeutua sinne, ja kertoi kuinka hänet aamulla oli sieltä karkoitettu. Kappalainen vastasi hymyillen, että oleskelu piispan yksityisessä puutarhassa vanhastaan oli tosin tavallansa kielletty. »Mutta se kielto», lisäsi hän, »on niiltä ajoilta, jolloin meidän arvoisa isämme oli nuori, tuskin kolmenkymmenenvuotias, prinssillinen kirkonylimys ja jolloin kauniita naisia tiheään kävi tässä linnassa hakemassa hengellistä lohdutusta. Ja pitihän toki», virkkoi kappalainen silmät maahan luotuina ja puoleksi yksinkertaisella, puoleksi veitikkamaisella hymyllä, »noilla tunnonvaivoja kärsivillä naisilla, jotka aina asuivat samoissa huoneissa, joissa tätä nykyä piispan jalosukuinen sisar, olla joku paikka, missä he saattoivat saada raitista ilmaa, maallikkojen häiritsemättä heitä. Mutta viime aikoina tämä kielto, vaikkei se ole tullut nimenomaan peruutetuksi, on joutunut kokonaan pois käytännöstä, ja on säilynyt vain tyhjänä taikaluulona ikivanhan palvelijan aivoissa. Jos teitä siis haluttaa», lopetti hän puheensa, »niin voimme heti mennä katsomaan, onko siellä kummituksia vai ei.»
Ei mikään tietysti olisi voinut olla Durward'ille sen hauskempaa kuin vapaa pääsö puutarhaan, jolla keinoin hän, jos onni yhä edelleen, niinkuin tähän asti, suosisi hänen rakkauttansa, hän toivoi saavansa puhutella armastaan tai ainakin vilahdukselta nähdä hänet jossakin tornin ikkunassa, parvekkeella tai jossakin muussa ulkonevassa rakennuksen osassa, samoinkuin Liljan ravintolassa lähellä Plessis'in linnaa, ja Dauphin'in tornissa itse Plessis'in linnassa. Näyttihän siltä kuin Isabellan, mihin ikänä hän tulikin asumaan, pitäisi aina olla tornineitona.
Kun Durward uuden ystävänsä kanssa oli astunut puutarhaan, olisi voinut luulla tätä maalliseksi filosofiksi, jonka mieli oli kokonaan kiintynyt maallisiin asioihin. Qventin'in silmät sitä vastoin, jolleivät ne lentäneetkään ympäri taivaita, kiitelivät kumminkin pitkin kaikkia ikkunoita, parvekkeita sekä varsinkin torneja, jotka ulkonivat vanhan linnanrakennuksen kaikista kulmista; hänen silmänsä koettelivat keksiä, mikä niistä voisi olla häntä opasteleva otava.
Näissä toimissansa ollen nuori rakastaja aivan välinpitämättömästi, jos ollenkaan, kuunteli arvoisan seuralaisensa selityksiä kaikista kukista, ruohoista sekä pensaista, joista monet olivat erinomaisen hyödyllisiä lääkkeenä, toiset vieläkin mainiompia siitä syystä, että ne antoivat ruualle hienon ma'un, ja jotkut kaikkein mainioimpia, vaikkei niillä ollutkaan muuta ansiota kuin että ne olivat erinomaisen harvinaisia. Kuitenkin oli välttämätöntä osoittaa edes jonkunmoista huomaavaisuutta; mutta se oli nuorukaiselle niin vaikeaa, että hän koko sydämestään toivoi hiiteen sekä tuon ylen kohteliaan luonnontutkijan että koko kasvikunnan päälle päätteeksi. Tästä pulasta pelasti hänet vihdoin kellon helähdys, joka kutsui kappalaisen johonkin virkatoimeen.